Osa 6.3

Helmikuussa aloin toteutella suunnitelmia.

Mietin päivittäin tapoja, jolla saisin itseni helpoiten hengiltä.

Yhtenä päivänä, kesken bussimatkan totesin itselleni: "Nyt jos mulla olis ase, ampuisin" Ihan noin vaan. Rupesi naurattamaan. Voi kuinka helppoa. Ihanaa. Helpotus. Mistä ase? Tähän suunnitelmani tyssäsi.

Jäin bussista.

Iso tie. Haa. Silta! Rupesi naurattamaan. Voi kuinka helppoa! Naureskellen lukitsin katseeni vähän matkan päässä olevaan siltaan. Jess! Nyt loppuu.

Pääsin sillalle. Alhaalta kulki autoja. Mietin, kumpaanhan suuntaan menevien puolelle roiskaisen. Ehkäpä tähtään tuohon pienen ruohopläntin kohdalle, joka erottaa liikenteen suunnan. Niin ei satu onnettomuuksia sen enempää. Sillan kupeessa tuuli ja jotakin rännän tapaista tuli alas taivaalta.

Sitten mietin. En olekaan kovin korkealla.
Petyin. Ei tää tästä onnistu. Harmitus. Vastahakoisesti lähdin pois.

Sitten se iski.
Mitähän mä olin tekemässä?

Pelästyin ja itkinkin vähän. Ei minusta ollut edes itseäni tappamaan.

Osa 6.2

Helmikuussa olin pohjalla. Mörkövihkoon en merkinnyt mitään koko kuukaudessa. Ei kiinnostanut. Olin lähdössä jottenkin kauas pois. En päässyt kuitenkaan ovesta ulos.

Helmikuun 9. päivänä menin ensimmäisen kerran "Psykalle". Olin aiemmin pyytänyt miestä saattamaan minut perille. Eksyimme tietenkin, mutta onneksi en ollut yksin. Olisin varmasti purskahtanut itkuun.
Minut pyydettiin sisään isoon huoneeseen. Paikalla oli lääkäri sekä sairaanhoitaja Jännitti. Ahdisti. Mutta ei kuitenkaan tuntunut siltä, että kuolisin siihen paikkaan. Olin jo aiemmin saanut postissa kotiin täytettäväksi - vanhan tuttuni - masennus Bmi:n, sekä pari muuta kyselyä. Bmistä ropsahti 39 pistettä. Asioista kyseltiin päälisin puolin.
 Mikä olo on, mmh, syötkö, nukutko, mmh jooh, itsetuhoisuutta, mmh, eihän sulla vaan syömishäiriöö oo, mmh, enkä lääkkeet, jooh mmmh.  Puolen tunnin päästä sain lähteä kotiin.

Seuraavan kerrat Psykalle menisin kolmen viikon kuluttua. Kotiläksynä sain elämänviivan tekemisen.

En tiedä mitä oikein odotin. Ehkä jotain ihme parannusta. Odotin vähintään "oman" lääkärin kaltaista rauhallisuutta ja keskustelunomaista ilmapiiriä. Kuvittelin saavani mukaan tietoa. Sain tyhjän olon. Kannattiko tätäkin nyt niin paljon odottaa? "Oman" lääkärin vastaanotolla olin (ja olen edelleen) noin 45 -60 minuuttia.

Olisin kaivannut jotain paikkaa minne mennä kun tuntuu ettei minnekään voi mennä. Olisin kaivannut tietoa minne voin miehen ilmoittaa. Edelleen ihmettelen sitä, miksei masennukseen sairastunseiden henkilöiden perheille - ennenkaikkea puolisoille - ole oikeastaan mitään paikkaa jossa avautua.

Miehen kanssa on tullut keskusteltua muutaman kerran tästä. Mitä tunteita hän saa tuntea? Onko okei, että hän ei jaksa? Missä on se paikka, jossa hän saa olla väsynyt minuun? Kenelle hän saa turvallisesti sanoa, että masentuneet ihmiset ovat ärsyttäviä? Keneltä hän saa apua?

Osa 6

Perjantaina 15.1 klo 13.00 Oli minun aikani. Ystävä tuli vastaan ja kävelimme yhdessä lumisateessa kohti terveyskeskusta.

- Mikä olo?
- Tuntuu kun olisin teuraalle menossa.

Istuttiin hiljaa ystävän kanssa käytävällä. Tarviiks sun käydä vessassa? hän huolehti minusta, minä huolehdin tulevasta tunnista.
Ennenpitkää keski-iän paremmalla puolella oleva täti kutsui minua nimeltä. Minä katsahdin huolestuneena ystävään, "Tsemppiä, laita sit viestii jos tuntuu".

Minut ohjattiin istumaan punaiseen nojatuoliin. Ihme kyllä, tädin ensimmäinen kysymys ei ollut miksi olin siellä. Hän kysyi kuka minut saattoi. Kerroin kuka saattajani oli ja kuinka hän oli se sama ihminen joka minulle totesi Joulukuussa että, olisiko hyvä jäädä sairaslomalle. Siitäpä minun asioitteni laita lähti avautumaan.

Kysyttiin perheestä, mielenterveyshistoriasta perheessä, miehestä, kiusaamisesta, veljistä, työstä, koulusta ja siitä miksi en ole opiskellut enempää, harrastuksesta, miksi en halua lapsia, miksi miksi miksi... Isoa asiaa en paljastanut. Itsemurha-ajatuksistakaan en maininnut mitään. En uskaltanut.

Tunnin jälkeen olo oli hämmentynyt ja väsynyt.

Olenko jotenkin tyhmä kun ajattelen olevani tyhmä ja huono. Eihän niin saa ajatella. Minä ajattelen niin. Se on väärä tapa ajatella. Lopeta nyt tuollainen ajattelu.... Seuraava aika Tädille olisi ihan muutaman päivän päästä.

Pelotti.

Seuraava käynti ei ollutkaan enää ihan niin hirveä. Täti oli viikonlopun aikana muuttunut. Minun ajatteluni typeryydestä ei puhuttu. Käytiin hyvin päällisin puolin jotakin läpi. En muista tarkalleen, että mitä.

Tunnin lopuksi Täti antoi minulle lapulla tietoja, jotka toimitin lääkärille. Täti ehdotti lähetteen tekemistä Psyk.polille. Tädin mielestä saatoin olla maanis-depressiivinen.

Lääkäri aika oli samana päivänä.
Tässä vaiheessa olin jo vähän aloitellut lääkitystä. Ei ollut tullut mitään oksettavia oloja tai muuta. Lääkkeen ansiosta olin saanut nukuttua ja nostettua oloa. Paha se oli edelleen, mutta ei enää niin syvä. Pystyin suunnilleen joka päivä lähtemään jonnekin. Se mitä aineet eivät korjanneet oli ammottava tyhjyys sisällä. Ne eivät poistaneet syyllisyyttä. Itsemurha pyöri yhä mielessä. Kaupassa käynti tuntui edelleen pelottavalta. Jotain todella helppoa ruokaa pystyin kuitenkin tekemään. Muistin syödä. Keskittymiskyky oli noussut aiemmasta 20 minuutista puoleen tuntiin, jopa kolmeen varttiin, jos asia oli oikein kiinnostava.

 Lääkeannostusta nostettiin.

Käteen jäi lisää sairaslomaa sekä lähete kiireellisenä Laakson psyk.polille.

Osa 6.1

Tammikuun loppu oli vaikeaa aikaa. Olo alkoi pikkuhiljaa olemaan parempi - ulkoisesti.

Sepä vasta olikin ristiriitaista aikaa.

Sisältä edelleen olin tyhjä. Joinakin päivinä sitä oikein pystyi tekemäänkin jotain. Olin reippaampi ja puheliaampi. Pystyin tekemään puolisen tuntia joogaakin. Aloitin lenkkeilyn. Kerroin äidille, että olin ollut töissä viimeksi Joulukuussa. Puhuin sairaudesta. Leivoin leipää. Siivosin. Näin ystäviä. Kävin ikkunaostoksilla. Kahvittelin, kävin syömässä ulkona. Mieskin vaikutti selkeästi iloisemmalta nähdessää, että voin paremmin.

Joinakin päivinä ei kyennyt mihinkään ja kaikki oli vaikeaa.
Olin tyhjä. Olin huono. Suunnittelin lähteväni jonnekin kauas.
Huonot päiväni vaikuttivat tietenkin myös koti-oloihin. “Voisit edes siivota ku kerran oot vaan kotona”. 
En saanut unta. Sängyssä maatessa suunnittelin omia hautajaisia. Suunnittelin tarjottavia, musiikkia, ketä kutsutaan ja miten muiden elämä jatkuisi vaikkapa viiden vuoden jälkeen. Mietin mitä kirjoitan viestiin. Keksin, että teen vihkon. Vihkoon kirjoittaisin ensinnäkin salasanat, pankkitunnukset, lempi reseptit, mitä kaikkea olin suunnitellut neulovani mistäkin langasta.

Odottelin kutsua Psykiatrian poliklinikalle. Kutsu saattoi tulla milloin vaan, päivän varoitus ajalla. Tai niin luulin. Kun kutsu viimein tuli postissa, minulle varattu aika oli n. kolmen viikon päässä. Kiireellinen tosiaan.

Osa 5.2

Jotenkin hämmennyin miehen tekoa. Välittääkö se? Ymmärtääkö se?

Tällaisia, ihan konkreettisia tekoja masentunut tarvitsee. Ei auta yhtään, kun toinen tokaisee neljän aikaan iltapäivästä "Sä oot vieläkin siinä mihin sut aamulla jätin". Tarvitsin sitä, että oikeasti minut tultaisiin hakemaan kotoa. Tätähän oli ihan hirveän vaikea myötää, ennenkaikkea itselle. Suurinosahan on opetettu siihen "ettei kukaan tule sinua kotoa hakemaan" tai "kyllä se siitä kunhan pääset jaloillesi". Huonona päivänä minut piti kirjaimellisesti nostaa jaloilleni.
Tästä tietenkin piti potea huonoa omatuntoa.

Koen olevan ihan helvetin onnekas. Minulla on muutama todella hyvä ystävä. Minulta ei kukaan ole koskaan aiemmin kysynyt "Mitä minä voin sinun ystävänäsi tehdä, että sinulla olisi parempi olo?" Tunsin kyyneleitä silmien takana. Rohkea ihminen.

Ystävä lupasi tulla odottamaan kanssani terveyskeskuksen aulaan. Olin menossa depressiohoitajalle.

14.1. to
"Huomenna on se keskusteluaika. Se kysyy ihan varmasti miks mä oon sen luona. Niin. Miksi? Ehkä siksi kun mulla on asuoita joita en oo käsitellyt ja ne vainoaa mua nyt. Olo on sietämätön. Suurinpina osina päivistä haluan lakata olemasta. Miks sitä tätiä kiinnostais nää?"

Hyvinä päivinä olo oli jopa siedettävä. Hyvinä hetkinä sitä jopa unohti kaiken paskan.

"Tää päivä oli tämän viikon eka päivä, kun en ajatellut tappaa itseäni. Edistystä ja helvetin hienoa."

Osa 5.1

Napoleon- kohtauksen jälkeen olo romahti täysin.

En pariin päivään lähtenyt vessaa kauemmaksi.

Keskiviikkona kello 16 mies laittoi kahvinkeittimen päälle. Ei kiinnostanut. Hetken päästä hän tuli sängyn reunalle ja käski halaamaan.  Niin hän sitten huijasi minut ylös sängystä. Toi kahvitkin nenän eteen. Olin asiasta tietenkin vihainen. Mitä sitä kiinnostaa? Miksi minua häiritään. Enhän ollut millään tavalla näkyvissä ja syömässä iloa.
Mies lähetti sekavia viestejä.

Osa 5

Pikkuhiljaa olo meni huonommaksi. Ajatukset kuolemasta ja pois pääsemiaestä tuntuivat helpottavilta. Välillä ihan nauroin helpotuksesta. Kuinka helppoa se olisikaan vaan hypätä jostain alas.

Päivä päivältä huomasin, kuinka mies vietti vähemmän aikaa kotona. Masennuksesta ei juurikaan puhuttu. Minä sairastin ja mies kärsi. Ne kerrat, kun sairaudesta puhuttiin tuntuivat jotenkin viimeisiltä keskusteluilta ennen eroa. Aiheina se kuinka miehen pitäisi saada omaa tilaa ja rauhaa. Ymmärtäähäm sen. Toinen makaa sohvalla tuijottaen kattoon. Ei varmasti ole kiva näky rakkaasta.

Omalta osaltani koin huonoa omatuntoa.  Minussa oli vikaa. Minulla ei ollut paikkaa minne mennnä. Tartutan kaikki mustaan mönjään. Turha hapen tuhlaaja ja ilon syöjä. Olin paska kaikessa. Olin musta möykky. Olin joku muu tutussa kuoressa. En ollut minä.
Vai olinko?

"11.1 ma
- Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Odotan vaan pelonsekaisin tuntein et mies tulee kotiin ja joudun/pääsen lähtemään. Minne? ....oksettaa, kädet tärisee. Voi helvetti"

Maanantaina 11. Tammikuuta koin ensimmäisen kerran tulevani hulluksi. Odotin kauhulla monta tuntia miehen kotiinpaluuta. Yhtäkkiä, kesken kirjoittamisen, hengitys kiihtyi. Kädet hikosi ja tuntui, että happi loppui. Vaatteet kiristi ja silmissä sumeni. Päässä ei liikkunut mitään, mutta samaan aikaan ponnahti mieleen ajatus Napoleonista.
"Sä et oo napoleon, et oo menossa valloittamaan ranskaa. Olet kotona. Olet minä, asut suomalaisessa kaupungissa, et ole napoleon" Muistan kuinka piti oikein pinnistellä, ettei vaan unohda itseään. Tai oikeastaan ettei unohda sitä, että ei ole Napoleon.  Pelästyin ihan hirveästi. Olin lattialla pienenä pallona ja tuudittelin itseäni keinumalla.
 Minulla ei ole mitään hajua kauan 'aivokohtaus' kesti. Kohtauksen jälkeen olin aivan tööt. Mitä helvettiä oli juuri tapahtunut?
Ei sitten tullut lähdettyä mihinkään.