Osa 6

Perjantaina 15.1 klo 13.00 Oli minun aikani. Ystävä tuli vastaan ja kävelimme yhdessä lumisateessa kohti terveyskeskusta.

- Mikä olo?
- Tuntuu kun olisin teuraalle menossa.

Istuttiin hiljaa ystävän kanssa käytävällä. Tarviiks sun käydä vessassa? hän huolehti minusta, minä huolehdin tulevasta tunnista.
Ennenpitkää keski-iän paremmalla puolella oleva täti kutsui minua nimeltä. Minä katsahdin huolestuneena ystävään, "Tsemppiä, laita sit viestii jos tuntuu".

Minut ohjattiin istumaan punaiseen nojatuoliin. Ihme kyllä, tädin ensimmäinen kysymys ei ollut miksi olin siellä. Hän kysyi kuka minut saattoi. Kerroin kuka saattajani oli ja kuinka hän oli se sama ihminen joka minulle totesi Joulukuussa että, olisiko hyvä jäädä sairaslomalle. Siitäpä minun asioitteni laita lähti avautumaan.

Kysyttiin perheestä, mielenterveyshistoriasta perheessä, miehestä, kiusaamisesta, veljistä, työstä, koulusta ja siitä miksi en ole opiskellut enempää, harrastuksesta, miksi en halua lapsia, miksi miksi miksi... Isoa asiaa en paljastanut. Itsemurha-ajatuksistakaan en maininnut mitään. En uskaltanut.

Tunnin jälkeen olo oli hämmentynyt ja väsynyt.

Olenko jotenkin tyhmä kun ajattelen olevani tyhmä ja huono. Eihän niin saa ajatella. Minä ajattelen niin. Se on väärä tapa ajatella. Lopeta nyt tuollainen ajattelu.... Seuraava aika Tädille olisi ihan muutaman päivän päästä.

Pelotti.

Seuraava käynti ei ollutkaan enää ihan niin hirveä. Täti oli viikonlopun aikana muuttunut. Minun ajatteluni typeryydestä ei puhuttu. Käytiin hyvin päällisin puolin jotakin läpi. En muista tarkalleen, että mitä.

Tunnin lopuksi Täti antoi minulle lapulla tietoja, jotka toimitin lääkärille. Täti ehdotti lähetteen tekemistä Psyk.polille. Tädin mielestä saatoin olla maanis-depressiivinen.

Lääkäri aika oli samana päivänä.
Tässä vaiheessa olin jo vähän aloitellut lääkitystä. Ei ollut tullut mitään oksettavia oloja tai muuta. Lääkkeen ansiosta olin saanut nukuttua ja nostettua oloa. Paha se oli edelleen, mutta ei enää niin syvä. Pystyin suunnilleen joka päivä lähtemään jonnekin. Se mitä aineet eivät korjanneet oli ammottava tyhjyys sisällä. Ne eivät poistaneet syyllisyyttä. Itsemurha pyöri yhä mielessä. Kaupassa käynti tuntui edelleen pelottavalta. Jotain todella helppoa ruokaa pystyin kuitenkin tekemään. Muistin syödä. Keskittymiskyky oli noussut aiemmasta 20 minuutista puoleen tuntiin, jopa kolmeen varttiin, jos asia oli oikein kiinnostava.

 Lääkeannostusta nostettiin.

Käteen jäi lisää sairaslomaa sekä lähete kiireellisenä Laakson psyk.polille.