Pikkuhiljaa olo meni huonommaksi. Ajatukset kuolemasta ja pois pääsemiaestä tuntuivat helpottavilta. Välillä ihan nauroin helpotuksesta. Kuinka helppoa se olisikaan vaan hypätä jostain alas.
Päivä päivältä huomasin, kuinka mies vietti vähemmän aikaa kotona. Masennuksesta ei juurikaan puhuttu. Minä sairastin ja mies kärsi. Ne kerrat, kun sairaudesta puhuttiin tuntuivat jotenkin viimeisiltä keskusteluilta ennen eroa. Aiheina se kuinka miehen pitäisi saada omaa tilaa ja rauhaa. Ymmärtäähäm sen. Toinen makaa sohvalla tuijottaen kattoon. Ei varmasti ole kiva näky rakkaasta.
Omalta osaltani koin huonoa omatuntoa. Minussa oli vikaa. Minulla ei ollut paikkaa minne mennnä. Tartutan kaikki mustaan mönjään. Turha hapen tuhlaaja ja ilon syöjä. Olin paska kaikessa. Olin musta möykky. Olin joku muu tutussa kuoressa. En ollut minä.
Vai olinko?
"11.1 ma
- Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Odotan vaan pelonsekaisin tuntein et mies tulee kotiin ja joudun/pääsen lähtemään. Minne? ....oksettaa, kädet tärisee. Voi helvetti"
Maanantaina 11. Tammikuuta koin ensimmäisen kerran tulevani hulluksi. Odotin kauhulla monta tuntia miehen kotiinpaluuta. Yhtäkkiä, kesken kirjoittamisen, hengitys kiihtyi. Kädet hikosi ja tuntui, että happi loppui. Vaatteet kiristi ja silmissä sumeni. Päässä ei liikkunut mitään, mutta samaan aikaan ponnahti mieleen ajatus Napoleonista.
"Sä et oo napoleon, et oo menossa valloittamaan ranskaa. Olet kotona. Olet minä, asut suomalaisessa kaupungissa, et ole napoleon" Muistan kuinka piti oikein pinnistellä, ettei vaan unohda itseään. Tai oikeastaan ettei unohda sitä, että ei ole Napoleon. Pelästyin ihan hirveästi. Olin lattialla pienenä pallona ja tuudittelin itseäni keinumalla.
Minulla ei ole mitään hajua kauan 'aivokohtaus' kesti. Kohtauksen jälkeen olin aivan tööt. Mitä helvettiä oli juuri tapahtunut?
Ei sitten tullut lähdettyä mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti