Välillä sitä on niin yksin. Yksinäinen vaikka on toisten seurassa.
Sitä vaan ajattelee, kuinka ei ansaitse yhtään mitään. Kuitenkin on ansainnut paskan olon, eikä sitä kukaan sulta voi viedä.
7.1
"- Iltaisin tuntuu ettei puolikas unilääke enää auta. Mulla on niin helvetin yksinäistä. Jonnekin pitäis lähtee mutten tiedä minne. Vois vaan lakkaa olemasta"
Eläessäni en ole ollut niin yksin, kun tammikuussa olin. En ollut kertonut kotikotona mitään, kaverit teki töitä eikä kotona ymmärretty. Kuulumisten kyselijät oli kaikki jotenkin kadonneet. Toki ymmärrän, ei voi toisesta välittää joka päivä.
Kehoitukset mukavien asioiden tekemisestä tuntui edelleen korneilta. Minne ihminen voi mennä, kun ei ole paikkaa. Tuntui ettei sitä paikkaa ansaitsekaan.
Olisi vaan voinut lakata olemasta. Tässä vaiheessa itsetuhoisuus oli vielä ajatusten tasolla. Ajatus siitä kuinka kaikki vaan loppuisi oli lohduttava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti