Tällaisia, ihan konkreettisia tekoja masentunut tarvitsee. Ei auta yhtään, kun toinen tokaisee neljän aikaan iltapäivästä "Sä oot vieläkin siinä mihin sut aamulla jätin". Tarvitsin sitä, että oikeasti minut tultaisiin hakemaan kotoa. Tätähän oli ihan hirveän vaikea myötää, ennenkaikkea itselle. Suurinosahan on opetettu siihen "ettei kukaan tule sinua kotoa hakemaan" tai "kyllä se siitä kunhan pääset jaloillesi". Huonona päivänä minut piti kirjaimellisesti nostaa jaloilleni.
Tästä tietenkin piti potea huonoa omatuntoa.
Koen olevan ihan helvetin onnekas. Minulla on muutama todella hyvä ystävä. Minulta ei kukaan ole koskaan aiemmin kysynyt "Mitä minä voin sinun ystävänäsi tehdä, että sinulla olisi parempi olo?" Tunsin kyyneleitä silmien takana. Rohkea ihminen.
Ystävä lupasi tulla odottamaan kanssani terveyskeskuksen aulaan. Olin menossa depressiohoitajalle.
14.1. to
"Huomenna on se keskusteluaika. Se kysyy ihan varmasti miks mä oon sen luona. Niin. Miksi? Ehkä siksi kun mulla on asuoita joita en oo käsitellyt ja ne vainoaa mua nyt. Olo on sietämätön. Suurinpina osina päivistä haluan lakata olemasta. Miks sitä tätiä kiinnostais nää?"
Hyvinä päivinä olo oli jopa siedettävä. Hyvinä hetkinä sitä jopa unohti kaiken paskan.
"Tää päivä oli tämän viikon eka päivä, kun en ajatellut tappaa itseäni. Edistystä ja helvetin hienoa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti