Osa 6.3

Helmikuussa aloin toteutella suunnitelmia.

Mietin päivittäin tapoja, jolla saisin itseni helpoiten hengiltä.

Yhtenä päivänä, kesken bussimatkan totesin itselleni: "Nyt jos mulla olis ase, ampuisin" Ihan noin vaan. Rupesi naurattamaan. Voi kuinka helppoa. Ihanaa. Helpotus. Mistä ase? Tähän suunnitelmani tyssäsi.

Jäin bussista.

Iso tie. Haa. Silta! Rupesi naurattamaan. Voi kuinka helppoa! Naureskellen lukitsin katseeni vähän matkan päässä olevaan siltaan. Jess! Nyt loppuu.

Pääsin sillalle. Alhaalta kulki autoja. Mietin, kumpaanhan suuntaan menevien puolelle roiskaisen. Ehkäpä tähtään tuohon pienen ruohopläntin kohdalle, joka erottaa liikenteen suunnan. Niin ei satu onnettomuuksia sen enempää. Sillan kupeessa tuuli ja jotakin rännän tapaista tuli alas taivaalta.

Sitten mietin. En olekaan kovin korkealla.
Petyin. Ei tää tästä onnistu. Harmitus. Vastahakoisesti lähdin pois.

Sitten se iski.
Mitähän mä olin tekemässä?

Pelästyin ja itkinkin vähän. Ei minusta ollut edes itseäni tappamaan.

Osa 6.2

Helmikuussa olin pohjalla. Mörkövihkoon en merkinnyt mitään koko kuukaudessa. Ei kiinnostanut. Olin lähdössä jottenkin kauas pois. En päässyt kuitenkaan ovesta ulos.

Helmikuun 9. päivänä menin ensimmäisen kerran "Psykalle". Olin aiemmin pyytänyt miestä saattamaan minut perille. Eksyimme tietenkin, mutta onneksi en ollut yksin. Olisin varmasti purskahtanut itkuun.
Minut pyydettiin sisään isoon huoneeseen. Paikalla oli lääkäri sekä sairaanhoitaja Jännitti. Ahdisti. Mutta ei kuitenkaan tuntunut siltä, että kuolisin siihen paikkaan. Olin jo aiemmin saanut postissa kotiin täytettäväksi - vanhan tuttuni - masennus Bmi:n, sekä pari muuta kyselyä. Bmistä ropsahti 39 pistettä. Asioista kyseltiin päälisin puolin.
 Mikä olo on, mmh, syötkö, nukutko, mmh jooh, itsetuhoisuutta, mmh, eihän sulla vaan syömishäiriöö oo, mmh, enkä lääkkeet, jooh mmmh.  Puolen tunnin päästä sain lähteä kotiin.

Seuraavan kerrat Psykalle menisin kolmen viikon kuluttua. Kotiläksynä sain elämänviivan tekemisen.

En tiedä mitä oikein odotin. Ehkä jotain ihme parannusta. Odotin vähintään "oman" lääkärin kaltaista rauhallisuutta ja keskustelunomaista ilmapiiriä. Kuvittelin saavani mukaan tietoa. Sain tyhjän olon. Kannattiko tätäkin nyt niin paljon odottaa? "Oman" lääkärin vastaanotolla olin (ja olen edelleen) noin 45 -60 minuuttia.

Olisin kaivannut jotain paikkaa minne mennä kun tuntuu ettei minnekään voi mennä. Olisin kaivannut tietoa minne voin miehen ilmoittaa. Edelleen ihmettelen sitä, miksei masennukseen sairastunseiden henkilöiden perheille - ennenkaikkea puolisoille - ole oikeastaan mitään paikkaa jossa avautua.

Miehen kanssa on tullut keskusteltua muutaman kerran tästä. Mitä tunteita hän saa tuntea? Onko okei, että hän ei jaksa? Missä on se paikka, jossa hän saa olla väsynyt minuun? Kenelle hän saa turvallisesti sanoa, että masentuneet ihmiset ovat ärsyttäviä? Keneltä hän saa apua?

Osa 6

Perjantaina 15.1 klo 13.00 Oli minun aikani. Ystävä tuli vastaan ja kävelimme yhdessä lumisateessa kohti terveyskeskusta.

- Mikä olo?
- Tuntuu kun olisin teuraalle menossa.

Istuttiin hiljaa ystävän kanssa käytävällä. Tarviiks sun käydä vessassa? hän huolehti minusta, minä huolehdin tulevasta tunnista.
Ennenpitkää keski-iän paremmalla puolella oleva täti kutsui minua nimeltä. Minä katsahdin huolestuneena ystävään, "Tsemppiä, laita sit viestii jos tuntuu".

Minut ohjattiin istumaan punaiseen nojatuoliin. Ihme kyllä, tädin ensimmäinen kysymys ei ollut miksi olin siellä. Hän kysyi kuka minut saattoi. Kerroin kuka saattajani oli ja kuinka hän oli se sama ihminen joka minulle totesi Joulukuussa että, olisiko hyvä jäädä sairaslomalle. Siitäpä minun asioitteni laita lähti avautumaan.

Kysyttiin perheestä, mielenterveyshistoriasta perheessä, miehestä, kiusaamisesta, veljistä, työstä, koulusta ja siitä miksi en ole opiskellut enempää, harrastuksesta, miksi en halua lapsia, miksi miksi miksi... Isoa asiaa en paljastanut. Itsemurha-ajatuksistakaan en maininnut mitään. En uskaltanut.

Tunnin jälkeen olo oli hämmentynyt ja väsynyt.

Olenko jotenkin tyhmä kun ajattelen olevani tyhmä ja huono. Eihän niin saa ajatella. Minä ajattelen niin. Se on väärä tapa ajatella. Lopeta nyt tuollainen ajattelu.... Seuraava aika Tädille olisi ihan muutaman päivän päästä.

Pelotti.

Seuraava käynti ei ollutkaan enää ihan niin hirveä. Täti oli viikonlopun aikana muuttunut. Minun ajatteluni typeryydestä ei puhuttu. Käytiin hyvin päällisin puolin jotakin läpi. En muista tarkalleen, että mitä.

Tunnin lopuksi Täti antoi minulle lapulla tietoja, jotka toimitin lääkärille. Täti ehdotti lähetteen tekemistä Psyk.polille. Tädin mielestä saatoin olla maanis-depressiivinen.

Lääkäri aika oli samana päivänä.
Tässä vaiheessa olin jo vähän aloitellut lääkitystä. Ei ollut tullut mitään oksettavia oloja tai muuta. Lääkkeen ansiosta olin saanut nukuttua ja nostettua oloa. Paha se oli edelleen, mutta ei enää niin syvä. Pystyin suunnilleen joka päivä lähtemään jonnekin. Se mitä aineet eivät korjanneet oli ammottava tyhjyys sisällä. Ne eivät poistaneet syyllisyyttä. Itsemurha pyöri yhä mielessä. Kaupassa käynti tuntui edelleen pelottavalta. Jotain todella helppoa ruokaa pystyin kuitenkin tekemään. Muistin syödä. Keskittymiskyky oli noussut aiemmasta 20 minuutista puoleen tuntiin, jopa kolmeen varttiin, jos asia oli oikein kiinnostava.

 Lääkeannostusta nostettiin.

Käteen jäi lisää sairaslomaa sekä lähete kiireellisenä Laakson psyk.polille.

Osa 6.1

Tammikuun loppu oli vaikeaa aikaa. Olo alkoi pikkuhiljaa olemaan parempi - ulkoisesti.

Sepä vasta olikin ristiriitaista aikaa.

Sisältä edelleen olin tyhjä. Joinakin päivinä sitä oikein pystyi tekemäänkin jotain. Olin reippaampi ja puheliaampi. Pystyin tekemään puolisen tuntia joogaakin. Aloitin lenkkeilyn. Kerroin äidille, että olin ollut töissä viimeksi Joulukuussa. Puhuin sairaudesta. Leivoin leipää. Siivosin. Näin ystäviä. Kävin ikkunaostoksilla. Kahvittelin, kävin syömässä ulkona. Mieskin vaikutti selkeästi iloisemmalta nähdessää, että voin paremmin.

Joinakin päivinä ei kyennyt mihinkään ja kaikki oli vaikeaa.
Olin tyhjä. Olin huono. Suunnittelin lähteväni jonnekin kauas.
Huonot päiväni vaikuttivat tietenkin myös koti-oloihin. “Voisit edes siivota ku kerran oot vaan kotona”. 
En saanut unta. Sängyssä maatessa suunnittelin omia hautajaisia. Suunnittelin tarjottavia, musiikkia, ketä kutsutaan ja miten muiden elämä jatkuisi vaikkapa viiden vuoden jälkeen. Mietin mitä kirjoitan viestiin. Keksin, että teen vihkon. Vihkoon kirjoittaisin ensinnäkin salasanat, pankkitunnukset, lempi reseptit, mitä kaikkea olin suunnitellut neulovani mistäkin langasta.

Odottelin kutsua Psykiatrian poliklinikalle. Kutsu saattoi tulla milloin vaan, päivän varoitus ajalla. Tai niin luulin. Kun kutsu viimein tuli postissa, minulle varattu aika oli n. kolmen viikon päässä. Kiireellinen tosiaan.

Osa 5.2

Jotenkin hämmennyin miehen tekoa. Välittääkö se? Ymmärtääkö se?

Tällaisia, ihan konkreettisia tekoja masentunut tarvitsee. Ei auta yhtään, kun toinen tokaisee neljän aikaan iltapäivästä "Sä oot vieläkin siinä mihin sut aamulla jätin". Tarvitsin sitä, että oikeasti minut tultaisiin hakemaan kotoa. Tätähän oli ihan hirveän vaikea myötää, ennenkaikkea itselle. Suurinosahan on opetettu siihen "ettei kukaan tule sinua kotoa hakemaan" tai "kyllä se siitä kunhan pääset jaloillesi". Huonona päivänä minut piti kirjaimellisesti nostaa jaloilleni.
Tästä tietenkin piti potea huonoa omatuntoa.

Koen olevan ihan helvetin onnekas. Minulla on muutama todella hyvä ystävä. Minulta ei kukaan ole koskaan aiemmin kysynyt "Mitä minä voin sinun ystävänäsi tehdä, että sinulla olisi parempi olo?" Tunsin kyyneleitä silmien takana. Rohkea ihminen.

Ystävä lupasi tulla odottamaan kanssani terveyskeskuksen aulaan. Olin menossa depressiohoitajalle.

14.1. to
"Huomenna on se keskusteluaika. Se kysyy ihan varmasti miks mä oon sen luona. Niin. Miksi? Ehkä siksi kun mulla on asuoita joita en oo käsitellyt ja ne vainoaa mua nyt. Olo on sietämätön. Suurinpina osina päivistä haluan lakata olemasta. Miks sitä tätiä kiinnostais nää?"

Hyvinä päivinä olo oli jopa siedettävä. Hyvinä hetkinä sitä jopa unohti kaiken paskan.

"Tää päivä oli tämän viikon eka päivä, kun en ajatellut tappaa itseäni. Edistystä ja helvetin hienoa."

Osa 5.1

Napoleon- kohtauksen jälkeen olo romahti täysin.

En pariin päivään lähtenyt vessaa kauemmaksi.

Keskiviikkona kello 16 mies laittoi kahvinkeittimen päälle. Ei kiinnostanut. Hetken päästä hän tuli sängyn reunalle ja käski halaamaan.  Niin hän sitten huijasi minut ylös sängystä. Toi kahvitkin nenän eteen. Olin asiasta tietenkin vihainen. Mitä sitä kiinnostaa? Miksi minua häiritään. Enhän ollut millään tavalla näkyvissä ja syömässä iloa.
Mies lähetti sekavia viestejä.

Osa 5

Pikkuhiljaa olo meni huonommaksi. Ajatukset kuolemasta ja pois pääsemiaestä tuntuivat helpottavilta. Välillä ihan nauroin helpotuksesta. Kuinka helppoa se olisikaan vaan hypätä jostain alas.

Päivä päivältä huomasin, kuinka mies vietti vähemmän aikaa kotona. Masennuksesta ei juurikaan puhuttu. Minä sairastin ja mies kärsi. Ne kerrat, kun sairaudesta puhuttiin tuntuivat jotenkin viimeisiltä keskusteluilta ennen eroa. Aiheina se kuinka miehen pitäisi saada omaa tilaa ja rauhaa. Ymmärtäähäm sen. Toinen makaa sohvalla tuijottaen kattoon. Ei varmasti ole kiva näky rakkaasta.

Omalta osaltani koin huonoa omatuntoa.  Minussa oli vikaa. Minulla ei ollut paikkaa minne mennnä. Tartutan kaikki mustaan mönjään. Turha hapen tuhlaaja ja ilon syöjä. Olin paska kaikessa. Olin musta möykky. Olin joku muu tutussa kuoressa. En ollut minä.
Vai olinko?

"11.1 ma
- Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Odotan vaan pelonsekaisin tuntein et mies tulee kotiin ja joudun/pääsen lähtemään. Minne? ....oksettaa, kädet tärisee. Voi helvetti"

Maanantaina 11. Tammikuuta koin ensimmäisen kerran tulevani hulluksi. Odotin kauhulla monta tuntia miehen kotiinpaluuta. Yhtäkkiä, kesken kirjoittamisen, hengitys kiihtyi. Kädet hikosi ja tuntui, että happi loppui. Vaatteet kiristi ja silmissä sumeni. Päässä ei liikkunut mitään, mutta samaan aikaan ponnahti mieleen ajatus Napoleonista.
"Sä et oo napoleon, et oo menossa valloittamaan ranskaa. Olet kotona. Olet minä, asut suomalaisessa kaupungissa, et ole napoleon" Muistan kuinka piti oikein pinnistellä, ettei vaan unohda itseään. Tai oikeastaan ettei unohda sitä, että ei ole Napoleon.  Pelästyin ihan hirveästi. Olin lattialla pienenä pallona ja tuudittelin itseäni keinumalla.
 Minulla ei ole mitään hajua kauan 'aivokohtaus' kesti. Kohtauksen jälkeen olin aivan tööt. Mitä helvettiä oli juuri tapahtunut?
Ei sitten tullut lähdettyä mihinkään.

Osa 4.4

Masennus on siitä ärsyttävä tauti, että se ottaa kokonaan vallan. Mikään ei tunnu miltään ja olet yksin.

"10.1.16 su

- Käytiin ystävien kanssa pizzalla. Ne puhui töistä ja se oli mulle ihan ok. Tajusin etten ole vielä valmis. Juteltiin muustakin. Nyt on vaan niin luuseri olo."

Ystävien seurassa olo helpotti hetkeksi. Teki hyvää kuulla mitä töissä oli kahdessa kuukaudesa tapahtunut. Luulin kuitenkin, että olot oli jo paremmat. Eipä olleet. 

Ystävien seurassa jaksoi olla 'täysillä mukana' noin puolisen tuntia. Nyttemmin jaksan tunnin, ehkä pari. Sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen vieläkin tulee todella uupunut olo. Koen olevani ääliö ja tyhmä. 

"Kun tulin kotiin puhuttiin miehenkin kanssa. Se on kyllä aika huono tukimies. Nyt musta tuntuu ihan oikeasti siltä että oon vaan tiellä ja luon pahaa ilmaa. Puhuttiin myös pois muuttamisesta ja muusta. Mulle tuli yhdessä vaiheessa niin hyvä ja helpottunut olo. Jos erotaan mulla ei oikeesti oo enää mitään menetettävää. Voin päättää päiväni rauhassa. Kuinkakojan paljon noita lääkkeitä pitäis ottaa? Haluan ainakin nukahtaa rauhassa. Viestiäkin vois alkaa miettimään. Ihanan keveä olo"

Osa 4.3

Välillä sitä on niin yksin. Yksinäinen vaikka on toisten seurassa.
Sitä vaan ajattelee, kuinka ei ansaitse yhtään mitään. Kuitenkin on ansainnut paskan olon, eikä sitä kukaan sulta voi viedä.

7.1 
"- Iltaisin tuntuu ettei puolikas unilääke enää auta. Mulla on niin  helvetin yksinäistä. Jonnekin pitäis lähtee mutten tiedä minne. Vois vaan lakkaa olemasta"


Eläessäni en ole ollut niin yksin, kun tammikuussa olin. En ollut kertonut kotikotona mitään, kaverit teki töitä eikä kotona ymmärretty. Kuulumisten kyselijät oli kaikki jotenkin kadonneet. Toki ymmärrän, ei voi toisesta välittää joka päivä.

Kehoitukset mukavien asioiden tekemisestä tuntui edelleen korneilta. Minne ihminen voi mennä, kun ei ole paikkaa. Tuntui ettei sitä paikkaa ansaitsekaan.

Olisi vaan voinut lakata olemasta. Tässä vaiheessa itsetuhoisuus oli vielä ajatusten tasolla. Ajatus siitä kuinka kaikki vaan loppuisi oli lohduttava.

Osa 4.2

5.1. Tiistai
"- Eilen oli tosi huono päivä. En saanut oikein nukutuksi. Riideltiin siivoamisesta. Mies lähti pois. En muista mitä mä tein. Pesin pyykkiä ja jumitin ainakin. Kolmen aikaan kävin suihkussa ja laitoin itseni yöpuulle. Heräsin joskus kahdeksan aikaan illalla ja ajatukset oli huonoja. Ajattelin etten enää jaksa ja että tulevaisuudella ei oo mitään annettavaa."

Tuntui epäreilulta kun mielialat heitteli. Joinakin päivinä olo oli lähes ok, joinain päivinä en jaksanut lähteä kahvinkeitintä pidemmälle.
Muistan kuinka tuolloin jumitin sohvalla ja ajattelin olevani täysin arvoton. Ketään ei kiinnosta. Minua itseäni ei kiinnosta. Makasin lattialla ja ajattelin olevani joku klöntti. Klöntti josta kukaan ei välittänyt, klöntti joka ei osaa puhua ja joka ajaa kaikki luotaan.

Osa 4.1

Vuoden alusta olo lähti pikkuhiljaa kohenemaan.

2.1.16
"Tuhnuinen mutta ok olo. Tekis mieli tehdä kaikkee mut ei oikein saa mitään aloitettua. Jotenkin sellainen ajatus fiilis ettei sais olla näin hyvä olo. Mut sitten kun oikein yritän ajatella kuinka paska on sisältä, ajatukset pomppaa ku kumipallo pois."

Tässävaiheessa olisin kaivannut kaikista eniten ammattiauttajaa. Minun olisi pitänyt heti diagnoosin saatuani päästä ihan oikealle ammattilaiselle. Minulla oli sairaus. Mitä sitten? Miten tästä eteenpäin? Ennenkaikkea: Miten hyväksyn asian.

Olisin kaivannut apua. Ihmistä, joka sanoo, että on ihan okei jos on hyvä olo. Se että paperissa lukee Masennus, ei tarkoita sitä, että ihmisen pitää käyttäytyä niin. Ei tarvitse kokoaja olla huono olo. No, huono olo oli ehkäpä 22 tuntia vuorokaudesta. Mutta että niistä kahdesta tunnista saa nauttia.
 Ne olisi pitänyt siirtää mentaaliseen aurinkopankkiin. Eikä potea huonoa omatuntoa hyvistä oloista.

Osa 4

30.12
"- Diagnoosina vaikea masennus. Olo on siihen nähden ihan hyvä. Töihinmenostressi on poissa. Ei tarvii kuukauteen mennä. En ole vielä soittanut töihin."

Vuoden lopussa oli taas pienen pieni töytäys eteenpäin. Sain diagnoosin. Sain oikeaa hoitoa. Sain oikeaa tietoa lääkkeistä. Suostuin lääkehoitoon.

Psykiatri oli tiukan oloinen täti. Näpsäkkä, mutta kuitenkin ihan mukava. Ensimmäistä kertaa tuli tunne, että nyt ollaan oikeiden asioiden ääressä. Maanis-depressiivisyys suljettiin pois. Vaikea masennus jäi.

Ensimmäistä kertaa ikinä, joku kertoi mitä minun pitäisi tehdä. Täti kirjoitti lapulle ranskalaisin viivoin tärkeimmät asiat:

-  Ajan varaaminen depressiohoitajalle
- Liikuntaa 3h/vko,
- Verkkosivu, jossa tietoa,
- Lääkkeiden nimet ja milloin otetaan mitäkin ja minkä verran,
- Seuraava aika lääkärille,
- Sairasloman pituus.

Olo oli todella helpottunut.

Masennus bdistä pistemäärä 45, tälläkertsa täytin sen rehellisesti.

Osa 3.5

Olen kova jännittämään. Kun mieli on edelleenkin siinä tilassa, että pienikin asia kaataa maailman, jännittäminen ei ole hyvä lisä olotilaan.

29.12
"- Eilen ahdisti äänet. Niin hallitsemattomia. Pakko oli päästä pois ja menin katsomaan laineiden liplatusta ja istumaan kivelle. Se helpotti

- Ykskaks tuli ihan hirveä olo. En tiedä miks yritän edes. Huomenna psyka."

Tässävaiheessa ei vielä tarkalleen oikein tiedetty mikä minulla on. En saanut siis minkäänlaista hoitoa. Olin vaan ja odotin, että joku auttaa. Syvin jumitus oli kadonnut. Tilalle tuli joku ihmeellinen paniikki olio joka piti otteessaan. Olio halasi joskus todella kovaa.

Silloin kun, olio halaa ei tiedä miten päin pitäisi olla. Halaukset olivat rajuja. Muistan kuinka, yhtäkkiä sydän hakkasi kovaa, hengitys kiihtyi. Ajatukset tavallaan juoksi, mutta tavallaan pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä saattoi tulla olo, että hyppään parvekkeelta. Ajatusta jotenkin pelästyi ja tuli tunne, että olen tulossa hulluksi. Silloin pääsinkin aika vikkelästi ovesta ulos katselemaan vaikka laineiden liplatusta. Jotain todella keskittymistä vaativaa tekemistä tarvittiin myös. Värityskirja oli ystävä tässävaiheessa. Mitä pienempää piperrystä, sen parempi.

Sairaslomatodistuksessa syy oli "Määrittelemätön mielenhäiriö"

Osa 3.4

Olo piti saada jotenkin ulos. Kun ihmisen sanat eivät riitä, pitää yrittää piirtää.

Kuvassa on epämääräinen möykky. Möykyn ulkokuori on paksu, keskellä tyhjää. Sisällä on kaaosta ja ajatuksia pakkautuneena.
Punaiset laikut ovat kipeitä asioita.
Keltainen tarkoittaa "kaikki on ihan hyvin, ei tässä mitään"
Ohuet kiekurat ovat ajatuksia.
Musta on pimeys.
Sininen on pyörremyrsky.

Kuvan tekeminen helpotti. Pystyin jotenkin saamaan itsestäni selvää.

Osa 3.2

Heti ensimmäisestä sairaslomapäivästä minulle oli selvää että, kukaan ei koskaan ikinä saa tietää mikä minulla on. En aikonut kertoa tästä kenellekään. Hävetti. Sairasloman alkupäivistä lähtien minulla oli miehen lisäksi kolme ihmistä, jotka tiestivät asioiden oikean laidan. Toisen lääkärikäynnin jälkeen mukaan tuli kaksi muuta tietäjää. Kolme perheenjäsentä ja kaksi muuta.
Vanhemmille en tule koskaan ikinä kertomaan, ajattelin.

Näillä spekseillä ajatus perhe-joulusta hirvitti. Harkitsin jopa että, jätän menemättä. Tällöin minulta olisi ihan varmasti kysytty miksen osallistu. Lisäksi joulu yksin tuntui mahdottoman kamalalta ajatukselta.

Aatto tuli. 24.12 oli yksi hirveimmistä päivistä. Muistan kuinka sydän hakkasi hulluna, kun odotin kyyditsijää. Paikan päällä yritin esittää kaiken olevan hyvin. Aterian jälkimainingeissa minulta kysyttiin miten voin. Kurkkua puristi, sain kuitenkin jonkun inahduksen, "ei hyvin. Äänet ahdistaa. Liike ahdistaa. Pitää esittää etää on kauheen mukavaa ja kivaa". Ahdistuneelta kuulemma näytinkin. Päätin että, en enää esitä. Kysykööt jos kiinnostaa.

Kukaan ei kysynyt.

Osa 3.1

20.12
"- Paska päivä. Kävin kauppakeskuksessa. Menomatka sinne meni ihan hyvin ja oli mukava. Tullessa tajusin että tää elämä on vaan ollut surkeiden sattumusten sarja. Vittu mä en enää jaksa.
Haluaisin parantua mut samalla pelkään ihan helvetisti. Pelkään et tää kaikki alkaa taas alusta. 30. Pvä tuntuu niin kaukaiselta. Mä vaan haluan olla rauhassa ilman että mun päässä kokoajan joku käskee tekemään jotain ja ajattelemaan." 

Kävellessä ihmisellä on aikaa ajatella. Edelleen ne ajatukset pyöri sitä samaa ainaista rataa; työt, lääkkeet, sairasloma - ja uusimpana tulokkaana pyörteeseen - itsemurha.

Surkeiden sattumusten sarjan oivaltaminen oli taas pienen pieni nytkähdys eteenpäin. Huomasin että, viimeisen kolmen vuoden ajan on sattunut asioita. Sellaisi asioita, joihin en voinut vaikuttaa millään tavalla. Ystävien muuttoja, työpaikan asioita, toisten ihmisten vittumaista käytöstä... Asioita vaan tapahtui. Tunsin itseni hylätyksi ja arvottomaksi. Pikkuhiljaa sitä syöksyi pimeään pohjattomaan kaivoon. Huudat ja huudat, muttei kukaan kuule. Kukaan ei näe. Ketään ei kiinnosta.

"...olo on kun kaivossa, ei halua tappaa itseään, muttei jaksa nousta sieltä kaivosta. Oon siellä kaivon pohjalla ja katon ylös ja näen valoa, mutten viitti lähtee kiipee ku tiedän et luiskahdan sinne pohjalle takaisin"

Osa 3

18.12
" - Lääkäri meni hyvin. Jännitin sitä vaan ihan sikana. Kädet tärisi ja hikoilutti ja sydän hakkasi. Lääkärille sain listan asioista sanottua sen et haluun kuolla, 2005 tapahtumat. Nukkumiset ja syömiset jäi vähemmälle. Nyt on kevyempi olo. Tiedän kuitenkin, että se olo tulee vielä takaisin. En jaksa ajatella sitä nyt. "

Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä toinen lääkärillä käynti oli pieni nytkähdys eteenpäin.

 Minulle on tapahtunut vuonna 2005 (kyllä, 11 vuotta sitten!) asia. Sellainen, josta kaksi ihmistä tiesi ennen tätä käyntiä. En oikein ollut täysin tajunnut asiaa ennen lääkärin "Niin, sut on siis raiskattu?" kommenttia. Helpotuksesta itkien kerroin kaiken, kuka, missä, mitä, miksi, miltä tuntuu... Nyt 11 vuoden ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen asia ei ole enää niin kipeä. Toki se on jättänyt jonkinlaisen sitoutumiskammon tai jotain, en tiedä. Vieläkään en tahdo asiasta huudella, kirjoitin siitä kuitenkin nyt tässä. Sain kertoa ilman tuomitsevia/huolestuneita/kauhuisia katseita asiasta. Asialle ei voi enää tehdä mitään ja hyvä niin.

Itsetuhoiset ajatukset kalvaa edelleen. Niistä keskustellaan edelleen melkein joka kerralla. On helpottavaa, kun asiasta voi keskustella. Puhuminen siitä, ei tarkoita sitä että ihminen menee siltä istumalta hyppäämään sillalta. Asialle ei tarvitse tehdä yhtikäs pitään. Pitää vain kuunnella ja olla läsnä. Tiedän kuinka vaikeaa on olla myös ns. pöydän toisella puolella. Kuulla kuinka toinen kertoo halustaan tappaa itsensä. Se on tiukka paikka.

Verikokeen tulokset oli normaalit. Lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatrille.

Osa 2.5

17.12. Torstai

"-Huomenna muistettava sanoa: En pysty nukkumaan, itsetuhoisuus, jumitus, ahdistus, 2005 vuoden tapahtumat. Niin joo ja se, että oon elänyt tän viikon kahvilla ja klementiineillä"

Tämä sairaus vie unet ja ruokahalun. Olet kokoajan jossain ihmeellisessä virransäästötilassa. Valveilla, mutta unessa. Et näe yhtään mitään. Et tunne nälkää. Kuulin kuinka maha murisee, mutta unohdin syödä. Istuin vaan sohvalla ja tuijotin.

"- Eilen sain tehtyä 30min joogaa. Sen jälkeen oli ihan ok olo, mutta ehkä tunti eteenpäin niin tyhjä olo tuli takaisin. Nyt vääntää vatsasta, jännitänkö?"

"Klo 17

- Sain housut jalkaan. Koetan tehdä pienen kävelylenkin. Huomenna on lääkäri ja se jännittää.
Nyt mun on pakko nousta tästä. Ihan kun olo olis vähän parempi.

- Tämän päivän ruokailut: Klementiini, 2 palaa ruisleipää jonka päällä kurkkua, pari keksiä ja kahvia n.5kuppia. Lauantaina paino oli n.54kg"

Osa 2.4

16.12
"- Kalvaa ajatus eilisestä huomiosta. Mies on varmaan pettynyt muhun.

- Tässä koetan miettiä mitä mä haluan, enkä saa ajatuksesta kiinni. Sitä on silloin teininä ajatellut että, rakkaus pelastaa. Paskat. Viivyttää ehkä. Ulkomaailmassa voin sentään olla jollekin vihainen ja kiukkuinen. Täällä en tunne yhtään mitään. En vihaa, en surua, en kiukkua en iloa. Olen vaan ja odotan loppua. Haluaisin olla rauhassa"

Sitä aiemmin luuli, että masentunut ihminen rypee itsesäälissä. Muistan kun sanoin joskus että, masennus on mielen heikkoutta. Silloin en ymmärtänyt.

Tällaisia asioita pitäisi opettaa koulussa. Masennuksesta pitää puhua. Oikeasti. Masennus ja vitutus ei ole sama asia. Masennus ja itsesääli ei ole sama asia. Masennus asuu sinussa. Se on varjo. Varjo on aina kantapäillä. Aina kun aurinko paistaa, sinulla on varjo. Et jaksa tehdä mitään. Et saa mistään revittyä iloa. Minulle masennus on pimeys.

Se on kuin pyörrremyrsky. Makaat siellä myrskyn silmässä yksin. Ympärillä lentelee tunteita, puita juurineen, sanoja, taloja. Ajatukset pyörii. Myrskyn silmään sataa vettä ja olet litimärkä. Et pääse silmästä pois. Sun täytyy vaan liikkua sitä mukaa kun pyörremyrsky kulkee. Niinä hetkinä kun myrsky hieman laantuu, saatat nähdä pientä valoa. Yhtäkkiä pyörre alkaa uudestaan.

Osa 2.3

Kun mieli on siinä kunnossa että, pienikin asia liikuttaa suuresti, maailma kaatuu useita kertoja päivässä.

15.12 tiistai
"-Luin että bussilinjoihin tulee muutoksia. Kurkkua alkoi puristaa ja vatsaa väänsi. Ajatukset meni heti kaikista pahimpaan. Päätä särki kun heräsin"

Päiväkirjassa mainittu pahin suunta on tietenkin se, että tähän kaupungin kolkkaan ei tule enää ainuttakaan bussia. En pääse täältä pois. Minä jään tänne muuten vangiksi. Eikö kukaan tajua, että mun täytyy päästä täältä pois? Kuka näitä päätöksiä tekee? Niillä on varmaan oma auto, eikä ne tajua. Miksi kaikki on aina mua vastaan? Olenko mä nyt jotenkin tyhmä, kun tämä asia ei ole mulle ok?

No, asia ei tietenkään ollut niin. Kyse taisi olla vaan jostain pienestä lisämutkasta remontin takia. Maailmani kaatui silti.

"- Miksi mä edes yritän? en mä pääse tästä kuitenkaan mihinkään. Välillä on parempi olo, välillä huonompi. Miks mä oon tällanen?"

Kaupassa käyminen ja yleensäkin lähteminen oli hankalaa. Hankalaa se on edelleenkin mutta, ei kuitenkaan hirveän kriisin paikka. Päästäkseen ovesta ulos on valittava vaatteet. Ne on valittava niin, ettei tule kylmä. Pitää laittaa monta paitaa päälle, välihousut, housut, sukat, villasukat. On valittava kengät. Missä nämä kaikki vaatteet on? Onko ne tuolilla, sohvalla, pesussa, vaatekaapissa..? Raskasta.
Ovesta ulos meneminen on kaikista vaikeinta. Ihan oven takana asui mörkö. Siellä on pitkä matka. Siellä on liikaa valintoja. Siellä on liikettä, peruuttavia ja haahuilevia ihmisiä. Siellä on päätöksiä. Siellä on elämää.

"-Muistin tossa kävellessä miks mä oon mennyt lukiossa sen kuraattorin oven taakse. Tottakai muistan viiltelyt, mutta se oikea syy on ollut se, että halusin tappaa itseni. Oon jopa kirjoittanut itsemurhaviestin. Sen kirjoittaminen on helpottanut mun oloa. Jotenkin sitä ajatteli että onpahan tuokin jo valmiina. Sairasta."

Tämä oli mulle iso asia muistaa. Samassa mieleen tulvahti kaikki se paska ja synkkyys mitä silloin oli. Tajusin että, mun elämä on ollut pelkkää valetta. Tajusin etten, ole oikeasti se ihminen joka olen ollut lukio-ajoista tähän päivään. En ole se pääosin hyväntuulinen vitsiveikko. En oikeasti ole hyvä yhtään missään. Todellisuudessa olen se sama musta möykky joka olen aina ollut. Olen valehdellut työhaastatteluissa, uusia ystäviä saadessa, olen valehdellut sanoessani kyllä.

Osa 2.2

14.12
" ...illemmalla tuli huonot ajatukset ja voimaton olo. En jaksanut. Sanoin ääneen että jos en saa apua hyppään sillalta. Niin voimaton olo. Se ettet saa apua ilman lääkitystä on sairasta.

- päivällä kävin kaupassa se meni ihan hyvin mutta kun tulin kotiin olo oli väsynyt.

- päässä rupesi pyörimään lääke asiat. Jos niitä ei ota, ei saa apua. Mä en tiedä mitä helvettiä ihmisen pitäis tehdä tällasella saikulla. Olo on niin kamala ettei tiedä miten päin olis. Teen niinku oon aina tehnyt. Työnnän tän olon vaan jonnekin syvälle ja kaikki on hyvin. Sitten tajuan ettei tollanen oo mitenkään tervettä ja kurkkua puristaa."

Edelleen - puolen vuoden jälkeen - mietin samaa. Mitä helvettiä ihmisen pitäis tällasella saikulla tehdä? Alkuun kerran viikossa, nyttemmin kerran kahdessa viikossa / kerran kuussa, käydään vähän tökittävänä ja lähetetään kotiin.
Edelleenkin piti tehdä asioita jotka tuntuu mukavilta. Tuossa vaiheessa mukavimmilta tuntui yksin oleminen pimeässä vessassa, hengittäminen, peiton alla oleilu ja sikiö-asento. Luulen, että sellaista "mukavaa tekemistä" ei nyt taidettu tarkoittaa.

Tuossa vaiheessa, kun pää jo ihan pikkiriikkisen toimi, alkoi itsetuhoisuus. Ajatusten tasolla. Kävin kävelyllä sateessa pohtimassa sitä kuinka turhaa kaikki on. Kävellessä tutkin missä masennus tuntuu; kurkussa, päässä, silmissä ja sielussa. Mietin kuinka mä pääsen pois siitä olosta. Mietin miksi koko maailman paino oli laitettu minun niskaani.

Muistan käyneeni kaupassa ja tutkineeni ihmisiä. Noikin tossa vaan höyryää omia säälittäviä asioitaan. Tunsin olevani todella kaukana. Tunsin tarkkailevani ihmisiä ulkopuolelta. Kännykkää räpläävä mies nappaa maitopurkin eikä edes huomaa muita ihmisiä. Minä huomasin hänet. Miten kaukana voinkaan olla? Maitopurkit, kännykän räpläykset, huutavat lapset, kauppalistat... Milloin minä erkaannuin tosta kaikesta. Seison maitokaapin edessä näkymättömän ääntä eristävän kuplan sisällä. Olen näkyvä, mutta näkymätön. Miten pitkä matka minulla onkaan.

Osa 2.1

12.12 Lauantai

Päässä pyörii koko ajan kaikenlaisia asioita. Lääkkeet, työt, saikku. Lähinnä alakuloinen olo ja päätä särkee.

Alussa päätä särki ihan jatkuvasti. Väsymystä varmaankin.

Heti ensimmäisestä sairaslomapäivästä lähtien kehoitettiin tekemään asioita, jotka tuntui mukavilta. Kehoitus oli melko absurdi. Mikään ei tuntunut miltään, paitsi paskalta, pahalta tai epämukavalta.

Muistan kun yritin katsoa Hobitin viimeistä osaa. Leffan lopussa oli liikaa tunteita. Surua, luopumista, kuolemaa.. Mun oli pakko siinä vaiheessa mennä värittämään värityskirjaa. Kaikki tunteet oli liikaa. Kaikki oli liikaa. Yritin pakata reppuakin ja purskahdin itkuun, koska kaikki tavarat oli liian kaukana, enkä saanut pakkaamiseen mitään tolkkua. Mikä laitetaan alle ja mikä päälle, mitä olin unohtanut, mitä ylipäätään tarvitsen.

Päässä pyöri jatkuvasti yllämainitut asiat. Välillä ajatuksen juoksu loppui. Sitten se alkoi taas alusta, uudestaan ja uudestaan samat asiat.

Osa 2

11.12 Perjantai

Klo 9:15
Ahdistaa mennä. Tavallaan ei kiinnosta yhtään. Päätä särkee, kädet tärisee ja vatsaa vääntää. Joululaulu vituttaa ja ärsyttää kun se on se sama joka soi töissä. Pitäis valmistautua mutten pääse ylös. Pakko.

Mulla ei ole mitään muistikuvaa mitä mä olen tehnyt näiden päivien välissä. Todennäköisesti koomannut. Kirjaimellisesti. Kun päässä ei liiku yhtään mitään ei muistakaan mitään. Unohdin että, keitin kahvit. Kun muistin asian ja kaadoin kaffet kuppiin, ekalla hörpyllä kahvi oli kylmää. Muistan katsoneeni kelloa tasan kuuden aikaan, räpsäytin silmiä ja se oli puoli seitsämän.

Perjantaina menin ekan kerran lääkärin vastaanotolle. Muistan istuneeni käytävällä ja laskin pulssia. Koko kroppa nytkähti sydämen lyödessä.  Tuntui että kuolen siihen paikkaan. Jännitti ja hävetti. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pitkäjalkainen lääkäri kutsui huoneeseen. Meinasin oksentaa.

Vastaanotolla sain pidettyä itseni kasassa n. 20minuuttia. Muutama kyynelkin siinä tais vierähtää kun yritin saada itsestäni ulos jotain järkevää -paljastamatta kuitenkaan mitään. Kerroin kuinka viimeisen vuoden tai kahden ajan olin ollut enemmän tai vähemmän surumielinen. Joulukuun alusta kiukkuinen ja väsynyt.

Vastaanotolla ensimmäisen kerran ikinä kuulin itsestäni käytettävän sanaa masentunut. Helpotus. Pään sisäisillä asioilla oli nyt nimi. Lääkäri antoi mukaan paksun nivaskan papereita, joissa kerrottiin masennuksesta. "Mitä mieltä olet lääkityksestä?" Ei kiitos tässävaiheessa.

1,5 tunnin juttelun jälkeen olo oli kieltämättä helpottunut. Kaksi viikkoa sairaslomaa ja lähete verikokeisiin. Saikkulapussa luki Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso.

Klo 13:01
Sain imuroitua. Päätä särkee. Olo on helpottunut ja väsynyt. Unohdin että pesukoneessa on asia. Nälkä.

Myöhemmin sinä iltana tuli jumalaton pelkotila. En uskaltanut katsoa peiliin.

Osa 1

Joulukuun 8. päivän iltana soitin töihin. "Mä oon kipeenä" sanoin. Sillä hetkellä asiasta tuli totta. Olin uupunut.

Se viikko oli mennyt sumussa. En muistanut kuun alusta yhtään mitään. Muutamaa päivää aiemmin aivot meni off-tilaan. Päässä ei liikkunut yhtikäs mitään. Silmätkään ei nähnyt yhtään mitään. Vitsailinkin että tältä varmaan tuntuu olla valaistunut.

9. 12 aamulla soitin elämäni vaikeimman puhelun. Yritin miettiä mitä sanon. Kävin mielessäni keskustelua läpi. Mitä ihminen voi sanoa? "Tarviin ajan koska en enää jaksa". Keräsin rohkeuteni ja soitin. Puhelu ei tietenkään mennyt niinkun olin ajatellut. Muistan kuinka kylmänhikisenä odottelin että joku vastaa. Muistan kuinka mahassa muljahti kun sanoin tarvitsevani apua.

Sain ajan terveydenhoitajalle samalle päivälle. Muistan kuinka sinne lähteminen oli vaikeaa ja kuinka jouduin vähän juoksemaan, että ehtisin.

Muistan täytelleeni kyselyitä ja sen kuinka kurkkua puristi. " Sua taitaa vähän itkettää" hän sanoi. Omalla tavallaan kyyneleet oli helpotusta, tavallaan pahaa oloa. Masennus bdin täytin yläkanttiin. Pistemäärä 28. Hoitaja varasi ajan lääkärille muutaman päivän päähän. Lääkityksen aloittamista piti miettiä.

Hoitaja kirjoitti saikkulappuun "ahdistus".