Vuoden alusta olo lähti pikkuhiljaa kohenemaan.
2.1.16
"Tuhnuinen mutta ok olo. Tekis mieli tehdä kaikkee mut ei oikein saa mitään aloitettua. Jotenkin sellainen ajatus fiilis ettei sais olla näin hyvä olo. Mut sitten kun oikein yritän ajatella kuinka paska on sisältä, ajatukset pomppaa ku kumipallo pois."
Tässävaiheessa olisin kaivannut kaikista eniten ammattiauttajaa. Minun olisi pitänyt heti diagnoosin saatuani päästä ihan oikealle ammattilaiselle. Minulla oli sairaus. Mitä sitten? Miten tästä eteenpäin? Ennenkaikkea: Miten hyväksyn asian.
Olisin kaivannut apua. Ihmistä, joka sanoo, että on ihan okei jos on hyvä olo. Se että paperissa lukee Masennus, ei tarkoita sitä, että ihmisen pitää käyttäytyä niin. Ei tarvitse kokoaja olla huono olo. No, huono olo oli ehkäpä 22 tuntia vuorokaudesta. Mutta että niistä kahdesta tunnista saa nauttia.
Ne olisi pitänyt siirtää mentaaliseen aurinkopankkiin. Eikä potea huonoa omatuntoa hyvistä oloista.
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
tiistai 24. toukokuuta 2016
Osa 4
30.12
"- Diagnoosina vaikea masennus. Olo on siihen nähden ihan hyvä. Töihinmenostressi on poissa. Ei tarvii kuukauteen mennä. En ole vielä soittanut töihin."
Vuoden lopussa oli taas pienen pieni töytäys eteenpäin. Sain diagnoosin. Sain oikeaa hoitoa. Sain oikeaa tietoa lääkkeistä. Suostuin lääkehoitoon.
Psykiatri oli tiukan oloinen täti. Näpsäkkä, mutta kuitenkin ihan mukava. Ensimmäistä kertaa tuli tunne, että nyt ollaan oikeiden asioiden ääressä. Maanis-depressiivisyys suljettiin pois. Vaikea masennus jäi.
Ensimmäistä kertaa ikinä, joku kertoi mitä minun pitäisi tehdä. Täti kirjoitti lapulle ranskalaisin viivoin tärkeimmät asiat:
- Ajan varaaminen depressiohoitajalle
- Liikuntaa 3h/vko,
- Verkkosivu, jossa tietoa,
- Lääkkeiden nimet ja milloin otetaan mitäkin ja minkä verran,
- Seuraava aika lääkärille,
- Sairasloman pituus.
Olo oli todella helpottunut.
Masennus bdistä pistemäärä 45, tälläkertsa täytin sen rehellisesti.
"- Diagnoosina vaikea masennus. Olo on siihen nähden ihan hyvä. Töihinmenostressi on poissa. Ei tarvii kuukauteen mennä. En ole vielä soittanut töihin."
Vuoden lopussa oli taas pienen pieni töytäys eteenpäin. Sain diagnoosin. Sain oikeaa hoitoa. Sain oikeaa tietoa lääkkeistä. Suostuin lääkehoitoon.
Psykiatri oli tiukan oloinen täti. Näpsäkkä, mutta kuitenkin ihan mukava. Ensimmäistä kertaa tuli tunne, että nyt ollaan oikeiden asioiden ääressä. Maanis-depressiivisyys suljettiin pois. Vaikea masennus jäi.
Ensimmäistä kertaa ikinä, joku kertoi mitä minun pitäisi tehdä. Täti kirjoitti lapulle ranskalaisin viivoin tärkeimmät asiat:
- Ajan varaaminen depressiohoitajalle
- Liikuntaa 3h/vko,
- Verkkosivu, jossa tietoa,
- Lääkkeiden nimet ja milloin otetaan mitäkin ja minkä verran,
- Seuraava aika lääkärille,
- Sairasloman pituus.
Olo oli todella helpottunut.
Masennus bdistä pistemäärä 45, tälläkertsa täytin sen rehellisesti.
maanantai 23. toukokuuta 2016
Osa 3.5
Olen kova jännittämään. Kun mieli on edelleenkin siinä tilassa, että pienikin asia kaataa maailman, jännittäminen ei ole hyvä lisä olotilaan.
29.12
"- Eilen ahdisti äänet. Niin hallitsemattomia. Pakko oli päästä pois ja menin katsomaan laineiden liplatusta ja istumaan kivelle. Se helpotti
- Ykskaks tuli ihan hirveä olo. En tiedä miks yritän edes. Huomenna psyka."
Tässävaiheessa ei vielä tarkalleen oikein tiedetty mikä minulla on. En saanut siis minkäänlaista hoitoa. Olin vaan ja odotin, että joku auttaa. Syvin jumitus oli kadonnut. Tilalle tuli joku ihmeellinen paniikki olio joka piti otteessaan. Olio halasi joskus todella kovaa.
Silloin kun, olio halaa ei tiedä miten päin pitäisi olla. Halaukset olivat rajuja. Muistan kuinka, yhtäkkiä sydän hakkasi kovaa, hengitys kiihtyi. Ajatukset tavallaan juoksi, mutta tavallaan pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä saattoi tulla olo, että hyppään parvekkeelta. Ajatusta jotenkin pelästyi ja tuli tunne, että olen tulossa hulluksi. Silloin pääsinkin aika vikkelästi ovesta ulos katselemaan vaikka laineiden liplatusta. Jotain todella keskittymistä vaativaa tekemistä tarvittiin myös. Värityskirja oli ystävä tässävaiheessa. Mitä pienempää piperrystä, sen parempi.
Sairaslomatodistuksessa syy oli "Määrittelemätön mielenhäiriö"
29.12
"- Eilen ahdisti äänet. Niin hallitsemattomia. Pakko oli päästä pois ja menin katsomaan laineiden liplatusta ja istumaan kivelle. Se helpotti
- Ykskaks tuli ihan hirveä olo. En tiedä miks yritän edes. Huomenna psyka."
Tässävaiheessa ei vielä tarkalleen oikein tiedetty mikä minulla on. En saanut siis minkäänlaista hoitoa. Olin vaan ja odotin, että joku auttaa. Syvin jumitus oli kadonnut. Tilalle tuli joku ihmeellinen paniikki olio joka piti otteessaan. Olio halasi joskus todella kovaa.
Silloin kun, olio halaa ei tiedä miten päin pitäisi olla. Halaukset olivat rajuja. Muistan kuinka, yhtäkkiä sydän hakkasi kovaa, hengitys kiihtyi. Ajatukset tavallaan juoksi, mutta tavallaan pysyivät paikoillaan. Yhtäkkiä saattoi tulla olo, että hyppään parvekkeelta. Ajatusta jotenkin pelästyi ja tuli tunne, että olen tulossa hulluksi. Silloin pääsinkin aika vikkelästi ovesta ulos katselemaan vaikka laineiden liplatusta. Jotain todella keskittymistä vaativaa tekemistä tarvittiin myös. Värityskirja oli ystävä tässävaiheessa. Mitä pienempää piperrystä, sen parempi.
Sairaslomatodistuksessa syy oli "Määrittelemätön mielenhäiriö"
perjantai 20. toukokuuta 2016
Osa 3.4
Olo piti saada jotenkin ulos. Kun ihmisen sanat eivät riitä, pitää yrittää piirtää.
Kuvassa on epämääräinen möykky. Möykyn ulkokuori on paksu, keskellä tyhjää. Sisällä on kaaosta ja ajatuksia pakkautuneena.
Punaiset laikut ovat kipeitä asioita.
Keltainen tarkoittaa "kaikki on ihan hyvin, ei tässä mitään"
Ohuet kiekurat ovat ajatuksia.
Musta on pimeys.
Sininen on pyörremyrsky.
Kuvan tekeminen helpotti. Pystyin jotenkin saamaan itsestäni selvää.
keskiviikko 18. toukokuuta 2016
Osa 3.2
Heti ensimmäisestä sairaslomapäivästä minulle oli selvää että, kukaan ei koskaan ikinä saa tietää mikä minulla on. En aikonut kertoa tästä kenellekään. Hävetti. Sairasloman alkupäivistä lähtien minulla oli miehen lisäksi kolme ihmistä, jotka tiestivät asioiden oikean laidan. Toisen lääkärikäynnin jälkeen mukaan tuli kaksi muuta tietäjää. Kolme perheenjäsentä ja kaksi muuta.
Vanhemmille en tule koskaan ikinä kertomaan, ajattelin.
Näillä spekseillä ajatus perhe-joulusta hirvitti. Harkitsin jopa että, jätän menemättä. Tällöin minulta olisi ihan varmasti kysytty miksen osallistu. Lisäksi joulu yksin tuntui mahdottoman kamalalta ajatukselta.
Aatto tuli. 24.12 oli yksi hirveimmistä päivistä. Muistan kuinka sydän hakkasi hulluna, kun odotin kyyditsijää. Paikan päällä yritin esittää kaiken olevan hyvin. Aterian jälkimainingeissa minulta kysyttiin miten voin. Kurkkua puristi, sain kuitenkin jonkun inahduksen, "ei hyvin. Äänet ahdistaa. Liike ahdistaa. Pitää esittää etää on kauheen mukavaa ja kivaa". Ahdistuneelta kuulemma näytinkin. Päätin että, en enää esitä. Kysykööt jos kiinnostaa.
Kukaan ei kysynyt.
Vanhemmille en tule koskaan ikinä kertomaan, ajattelin.
Näillä spekseillä ajatus perhe-joulusta hirvitti. Harkitsin jopa että, jätän menemättä. Tällöin minulta olisi ihan varmasti kysytty miksen osallistu. Lisäksi joulu yksin tuntui mahdottoman kamalalta ajatukselta.
Aatto tuli. 24.12 oli yksi hirveimmistä päivistä. Muistan kuinka sydän hakkasi hulluna, kun odotin kyyditsijää. Paikan päällä yritin esittää kaiken olevan hyvin. Aterian jälkimainingeissa minulta kysyttiin miten voin. Kurkkua puristi, sain kuitenkin jonkun inahduksen, "ei hyvin. Äänet ahdistaa. Liike ahdistaa. Pitää esittää etää on kauheen mukavaa ja kivaa". Ahdistuneelta kuulemma näytinkin. Päätin että, en enää esitä. Kysykööt jos kiinnostaa.
Kukaan ei kysynyt.
Osa 3.1
20.12
"- Paska päivä. Kävin kauppakeskuksessa. Menomatka sinne meni ihan hyvin ja oli mukava. Tullessa tajusin että tää elämä on vaan ollut surkeiden sattumusten sarja. Vittu mä en enää jaksa.
Haluaisin parantua mut samalla pelkään ihan helvetisti. Pelkään et tää kaikki alkaa taas alusta. 30. Pvä tuntuu niin kaukaiselta. Mä vaan haluan olla rauhassa ilman että mun päässä kokoajan joku käskee tekemään jotain ja ajattelemaan."
Kävellessä ihmisellä on aikaa ajatella. Edelleen ne ajatukset pyöri sitä samaa ainaista rataa; työt, lääkkeet, sairasloma - ja uusimpana tulokkaana pyörteeseen - itsemurha.
Surkeiden sattumusten sarjan oivaltaminen oli taas pienen pieni nytkähdys eteenpäin. Huomasin että, viimeisen kolmen vuoden ajan on sattunut asioita. Sellaisi asioita, joihin en voinut vaikuttaa millään tavalla. Ystävien muuttoja, työpaikan asioita, toisten ihmisten vittumaista käytöstä... Asioita vaan tapahtui. Tunsin itseni hylätyksi ja arvottomaksi. Pikkuhiljaa sitä syöksyi pimeään pohjattomaan kaivoon. Huudat ja huudat, muttei kukaan kuule. Kukaan ei näe. Ketään ei kiinnosta.
"...olo on kun kaivossa, ei halua tappaa itseään, muttei jaksa nousta sieltä kaivosta. Oon siellä kaivon pohjalla ja katon ylös ja näen valoa, mutten viitti lähtee kiipee ku tiedän et luiskahdan sinne pohjalle takaisin"
"- Paska päivä. Kävin kauppakeskuksessa. Menomatka sinne meni ihan hyvin ja oli mukava. Tullessa tajusin että tää elämä on vaan ollut surkeiden sattumusten sarja. Vittu mä en enää jaksa.
Haluaisin parantua mut samalla pelkään ihan helvetisti. Pelkään et tää kaikki alkaa taas alusta. 30. Pvä tuntuu niin kaukaiselta. Mä vaan haluan olla rauhassa ilman että mun päässä kokoajan joku käskee tekemään jotain ja ajattelemaan."
Kävellessä ihmisellä on aikaa ajatella. Edelleen ne ajatukset pyöri sitä samaa ainaista rataa; työt, lääkkeet, sairasloma - ja uusimpana tulokkaana pyörteeseen - itsemurha.
Surkeiden sattumusten sarjan oivaltaminen oli taas pienen pieni nytkähdys eteenpäin. Huomasin että, viimeisen kolmen vuoden ajan on sattunut asioita. Sellaisi asioita, joihin en voinut vaikuttaa millään tavalla. Ystävien muuttoja, työpaikan asioita, toisten ihmisten vittumaista käytöstä... Asioita vaan tapahtui. Tunsin itseni hylätyksi ja arvottomaksi. Pikkuhiljaa sitä syöksyi pimeään pohjattomaan kaivoon. Huudat ja huudat, muttei kukaan kuule. Kukaan ei näe. Ketään ei kiinnosta.
"...olo on kun kaivossa, ei halua tappaa itseään, muttei jaksa nousta sieltä kaivosta. Oon siellä kaivon pohjalla ja katon ylös ja näen valoa, mutten viitti lähtee kiipee ku tiedän et luiskahdan sinne pohjalle takaisin"
tiistai 17. toukokuuta 2016
Osa 3
18.12
" - Lääkäri meni hyvin. Jännitin sitä vaan ihan sikana. Kädet tärisi ja hikoilutti ja sydän hakkasi. Lääkärille sain listan asioista sanottua sen et haluun kuolla, 2005 tapahtumat. Nukkumiset ja syömiset jäi vähemmälle. Nyt on kevyempi olo. Tiedän kuitenkin, että se olo tulee vielä takaisin. En jaksa ajatella sitä nyt. "
Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä toinen lääkärillä käynti oli pieni nytkähdys eteenpäin.
Minulle on tapahtunut vuonna 2005 (kyllä, 11 vuotta sitten!) asia. Sellainen, josta kaksi ihmistä tiesi ennen tätä käyntiä. En oikein ollut täysin tajunnut asiaa ennen lääkärin "Niin, sut on siis raiskattu?" kommenttia. Helpotuksesta itkien kerroin kaiken, kuka, missä, mitä, miksi, miltä tuntuu... Nyt 11 vuoden ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen asia ei ole enää niin kipeä. Toki se on jättänyt jonkinlaisen sitoutumiskammon tai jotain, en tiedä. Vieläkään en tahdo asiasta huudella, kirjoitin siitä kuitenkin nyt tässä. Sain kertoa ilman tuomitsevia/huolestuneita/kauhuisia katseita asiasta. Asialle ei voi enää tehdä mitään ja hyvä niin.
Itsetuhoiset ajatukset kalvaa edelleen. Niistä keskustellaan edelleen melkein joka kerralla. On helpottavaa, kun asiasta voi keskustella. Puhuminen siitä, ei tarkoita sitä että ihminen menee siltä istumalta hyppäämään sillalta. Asialle ei tarvitse tehdä yhtikäs pitään. Pitää vain kuunnella ja olla läsnä. Tiedän kuinka vaikeaa on olla myös ns. pöydän toisella puolella. Kuulla kuinka toinen kertoo halustaan tappaa itsensä. Se on tiukka paikka.
Verikokeen tulokset oli normaalit. Lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatrille.
" - Lääkäri meni hyvin. Jännitin sitä vaan ihan sikana. Kädet tärisi ja hikoilutti ja sydän hakkasi. Lääkärille sain listan asioista sanottua sen et haluun kuolla, 2005 tapahtumat. Nukkumiset ja syömiset jäi vähemmälle. Nyt on kevyempi olo. Tiedän kuitenkin, että se olo tulee vielä takaisin. En jaksa ajatella sitä nyt. "
Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä toinen lääkärillä käynti oli pieni nytkähdys eteenpäin.
Minulle on tapahtunut vuonna 2005 (kyllä, 11 vuotta sitten!) asia. Sellainen, josta kaksi ihmistä tiesi ennen tätä käyntiä. En oikein ollut täysin tajunnut asiaa ennen lääkärin "Niin, sut on siis raiskattu?" kommenttia. Helpotuksesta itkien kerroin kaiken, kuka, missä, mitä, miksi, miltä tuntuu... Nyt 11 vuoden ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen asia ei ole enää niin kipeä. Toki se on jättänyt jonkinlaisen sitoutumiskammon tai jotain, en tiedä. Vieläkään en tahdo asiasta huudella, kirjoitin siitä kuitenkin nyt tässä. Sain kertoa ilman tuomitsevia/huolestuneita/kauhuisia katseita asiasta. Asialle ei voi enää tehdä mitään ja hyvä niin.
Itsetuhoiset ajatukset kalvaa edelleen. Niistä keskustellaan edelleen melkein joka kerralla. On helpottavaa, kun asiasta voi keskustella. Puhuminen siitä, ei tarkoita sitä että ihminen menee siltä istumalta hyppäämään sillalta. Asialle ei tarvitse tehdä yhtikäs pitään. Pitää vain kuunnella ja olla läsnä. Tiedän kuinka vaikeaa on olla myös ns. pöydän toisella puolella. Kuulla kuinka toinen kertoo halustaan tappaa itsensä. Se on tiukka paikka.
Verikokeen tulokset oli normaalit. Lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatrille.
maanantai 16. toukokuuta 2016
Osa 2.5
17.12. Torstai
"-Huomenna muistettava sanoa: En pysty nukkumaan, itsetuhoisuus, jumitus, ahdistus, 2005 vuoden tapahtumat. Niin joo ja se, että oon elänyt tän viikon kahvilla ja klementiineillä"
Tämä sairaus vie unet ja ruokahalun. Olet kokoajan jossain ihmeellisessä virransäästötilassa. Valveilla, mutta unessa. Et näe yhtään mitään. Et tunne nälkää. Kuulin kuinka maha murisee, mutta unohdin syödä. Istuin vaan sohvalla ja tuijotin.
"- Eilen sain tehtyä 30min joogaa. Sen jälkeen oli ihan ok olo, mutta ehkä tunti eteenpäin niin tyhjä olo tuli takaisin. Nyt vääntää vatsasta, jännitänkö?"
"Klo 17
- Sain housut jalkaan. Koetan tehdä pienen kävelylenkin. Huomenna on lääkäri ja se jännittää.
Nyt mun on pakko nousta tästä. Ihan kun olo olis vähän parempi.
- Tämän päivän ruokailut: Klementiini, 2 palaa ruisleipää jonka päällä kurkkua, pari keksiä ja kahvia n.5kuppia. Lauantaina paino oli n.54kg"
"-Huomenna muistettava sanoa: En pysty nukkumaan, itsetuhoisuus, jumitus, ahdistus, 2005 vuoden tapahtumat. Niin joo ja se, että oon elänyt tän viikon kahvilla ja klementiineillä"
Tämä sairaus vie unet ja ruokahalun. Olet kokoajan jossain ihmeellisessä virransäästötilassa. Valveilla, mutta unessa. Et näe yhtään mitään. Et tunne nälkää. Kuulin kuinka maha murisee, mutta unohdin syödä. Istuin vaan sohvalla ja tuijotin.
"- Eilen sain tehtyä 30min joogaa. Sen jälkeen oli ihan ok olo, mutta ehkä tunti eteenpäin niin tyhjä olo tuli takaisin. Nyt vääntää vatsasta, jännitänkö?"
"Klo 17
- Sain housut jalkaan. Koetan tehdä pienen kävelylenkin. Huomenna on lääkäri ja se jännittää.
Nyt mun on pakko nousta tästä. Ihan kun olo olis vähän parempi.
- Tämän päivän ruokailut: Klementiini, 2 palaa ruisleipää jonka päällä kurkkua, pari keksiä ja kahvia n.5kuppia. Lauantaina paino oli n.54kg"
sunnuntai 15. toukokuuta 2016
Osa 2.4
16.12
"- Kalvaa ajatus eilisestä huomiosta. Mies on varmaan pettynyt muhun.
- Tässä koetan miettiä mitä mä haluan, enkä saa ajatuksesta kiinni. Sitä on silloin teininä ajatellut että, rakkaus pelastaa. Paskat. Viivyttää ehkä. Ulkomaailmassa voin sentään olla jollekin vihainen ja kiukkuinen. Täällä en tunne yhtään mitään. En vihaa, en surua, en kiukkua en iloa. Olen vaan ja odotan loppua. Haluaisin olla rauhassa"
Sitä aiemmin luuli, että masentunut ihminen rypee itsesäälissä. Muistan kun sanoin joskus että, masennus on mielen heikkoutta. Silloin en ymmärtänyt.
Tällaisia asioita pitäisi opettaa koulussa. Masennuksesta pitää puhua. Oikeasti. Masennus ja vitutus ei ole sama asia. Masennus ja itsesääli ei ole sama asia. Masennus asuu sinussa. Se on varjo. Varjo on aina kantapäillä. Aina kun aurinko paistaa, sinulla on varjo. Et jaksa tehdä mitään. Et saa mistään revittyä iloa. Minulle masennus on pimeys.
Se on kuin pyörrremyrsky. Makaat siellä myrskyn silmässä yksin. Ympärillä lentelee tunteita, puita juurineen, sanoja, taloja. Ajatukset pyörii. Myrskyn silmään sataa vettä ja olet litimärkä. Et pääse silmästä pois. Sun täytyy vaan liikkua sitä mukaa kun pyörremyrsky kulkee. Niinä hetkinä kun myrsky hieman laantuu, saatat nähdä pientä valoa. Yhtäkkiä pyörre alkaa uudestaan.
"- Kalvaa ajatus eilisestä huomiosta. Mies on varmaan pettynyt muhun.
- Tässä koetan miettiä mitä mä haluan, enkä saa ajatuksesta kiinni. Sitä on silloin teininä ajatellut että, rakkaus pelastaa. Paskat. Viivyttää ehkä. Ulkomaailmassa voin sentään olla jollekin vihainen ja kiukkuinen. Täällä en tunne yhtään mitään. En vihaa, en surua, en kiukkua en iloa. Olen vaan ja odotan loppua. Haluaisin olla rauhassa"
Sitä aiemmin luuli, että masentunut ihminen rypee itsesäälissä. Muistan kun sanoin joskus että, masennus on mielen heikkoutta. Silloin en ymmärtänyt.
Tällaisia asioita pitäisi opettaa koulussa. Masennuksesta pitää puhua. Oikeasti. Masennus ja vitutus ei ole sama asia. Masennus ja itsesääli ei ole sama asia. Masennus asuu sinussa. Se on varjo. Varjo on aina kantapäillä. Aina kun aurinko paistaa, sinulla on varjo. Et jaksa tehdä mitään. Et saa mistään revittyä iloa. Minulle masennus on pimeys.
Se on kuin pyörrremyrsky. Makaat siellä myrskyn silmässä yksin. Ympärillä lentelee tunteita, puita juurineen, sanoja, taloja. Ajatukset pyörii. Myrskyn silmään sataa vettä ja olet litimärkä. Et pääse silmästä pois. Sun täytyy vaan liikkua sitä mukaa kun pyörremyrsky kulkee. Niinä hetkinä kun myrsky hieman laantuu, saatat nähdä pientä valoa. Yhtäkkiä pyörre alkaa uudestaan.
perjantai 13. toukokuuta 2016
Osa 2.3
Kun mieli on siinä kunnossa että, pienikin asia liikuttaa suuresti, maailma kaatuu useita kertoja päivässä.
15.12 tiistai
"-Luin että bussilinjoihin tulee muutoksia. Kurkkua alkoi puristaa ja vatsaa väänsi. Ajatukset meni heti kaikista pahimpaan. Päätä särki kun heräsin"
Päiväkirjassa mainittu pahin suunta on tietenkin se, että tähän kaupungin kolkkaan ei tule enää ainuttakaan bussia. En pääse täältä pois. Minä jään tänne muuten vangiksi. Eikö kukaan tajua, että mun täytyy päästä täältä pois? Kuka näitä päätöksiä tekee? Niillä on varmaan oma auto, eikä ne tajua. Miksi kaikki on aina mua vastaan? Olenko mä nyt jotenkin tyhmä, kun tämä asia ei ole mulle ok?
No, asia ei tietenkään ollut niin. Kyse taisi olla vaan jostain pienestä lisämutkasta remontin takia. Maailmani kaatui silti.
"- Miksi mä edes yritän? en mä pääse tästä kuitenkaan mihinkään. Välillä on parempi olo, välillä huonompi. Miks mä oon tällanen?"
Kaupassa käyminen ja yleensäkin lähteminen oli hankalaa. Hankalaa se on edelleenkin mutta, ei kuitenkaan hirveän kriisin paikka. Päästäkseen ovesta ulos on valittava vaatteet. Ne on valittava niin, ettei tule kylmä. Pitää laittaa monta paitaa päälle, välihousut, housut, sukat, villasukat. On valittava kengät. Missä nämä kaikki vaatteet on? Onko ne tuolilla, sohvalla, pesussa, vaatekaapissa..? Raskasta.
Ovesta ulos meneminen on kaikista vaikeinta. Ihan oven takana asui mörkö. Siellä on pitkä matka. Siellä on liikaa valintoja. Siellä on liikettä, peruuttavia ja haahuilevia ihmisiä. Siellä on päätöksiä. Siellä on elämää.
"-Muistin tossa kävellessä miks mä oon mennyt lukiossa sen kuraattorin oven taakse. Tottakai muistan viiltelyt, mutta se oikea syy on ollut se, että halusin tappaa itseni. Oon jopa kirjoittanut itsemurhaviestin. Sen kirjoittaminen on helpottanut mun oloa. Jotenkin sitä ajatteli että onpahan tuokin jo valmiina. Sairasta."
Tämä oli mulle iso asia muistaa. Samassa mieleen tulvahti kaikki se paska ja synkkyys mitä silloin oli. Tajusin että, mun elämä on ollut pelkkää valetta. Tajusin etten, ole oikeasti se ihminen joka olen ollut lukio-ajoista tähän päivään. En ole se pääosin hyväntuulinen vitsiveikko. En oikeasti ole hyvä yhtään missään. Todellisuudessa olen se sama musta möykky joka olen aina ollut. Olen valehdellut työhaastatteluissa, uusia ystäviä saadessa, olen valehdellut sanoessani kyllä.
15.12 tiistai
"-Luin että bussilinjoihin tulee muutoksia. Kurkkua alkoi puristaa ja vatsaa väänsi. Ajatukset meni heti kaikista pahimpaan. Päätä särki kun heräsin"
Päiväkirjassa mainittu pahin suunta on tietenkin se, että tähän kaupungin kolkkaan ei tule enää ainuttakaan bussia. En pääse täältä pois. Minä jään tänne muuten vangiksi. Eikö kukaan tajua, että mun täytyy päästä täältä pois? Kuka näitä päätöksiä tekee? Niillä on varmaan oma auto, eikä ne tajua. Miksi kaikki on aina mua vastaan? Olenko mä nyt jotenkin tyhmä, kun tämä asia ei ole mulle ok?
No, asia ei tietenkään ollut niin. Kyse taisi olla vaan jostain pienestä lisämutkasta remontin takia. Maailmani kaatui silti.
"- Miksi mä edes yritän? en mä pääse tästä kuitenkaan mihinkään. Välillä on parempi olo, välillä huonompi. Miks mä oon tällanen?"
Kaupassa käyminen ja yleensäkin lähteminen oli hankalaa. Hankalaa se on edelleenkin mutta, ei kuitenkaan hirveän kriisin paikka. Päästäkseen ovesta ulos on valittava vaatteet. Ne on valittava niin, ettei tule kylmä. Pitää laittaa monta paitaa päälle, välihousut, housut, sukat, villasukat. On valittava kengät. Missä nämä kaikki vaatteet on? Onko ne tuolilla, sohvalla, pesussa, vaatekaapissa..? Raskasta.
Ovesta ulos meneminen on kaikista vaikeinta. Ihan oven takana asui mörkö. Siellä on pitkä matka. Siellä on liikaa valintoja. Siellä on liikettä, peruuttavia ja haahuilevia ihmisiä. Siellä on päätöksiä. Siellä on elämää.
"-Muistin tossa kävellessä miks mä oon mennyt lukiossa sen kuraattorin oven taakse. Tottakai muistan viiltelyt, mutta se oikea syy on ollut se, että halusin tappaa itseni. Oon jopa kirjoittanut itsemurhaviestin. Sen kirjoittaminen on helpottanut mun oloa. Jotenkin sitä ajatteli että onpahan tuokin jo valmiina. Sairasta."
Tämä oli mulle iso asia muistaa. Samassa mieleen tulvahti kaikki se paska ja synkkyys mitä silloin oli. Tajusin että, mun elämä on ollut pelkkää valetta. Tajusin etten, ole oikeasti se ihminen joka olen ollut lukio-ajoista tähän päivään. En ole se pääosin hyväntuulinen vitsiveikko. En oikeasti ole hyvä yhtään missään. Todellisuudessa olen se sama musta möykky joka olen aina ollut. Olen valehdellut työhaastatteluissa, uusia ystäviä saadessa, olen valehdellut sanoessani kyllä.
tiistai 10. toukokuuta 2016
Osa 2.2
14.12
" ...illemmalla tuli huonot ajatukset ja voimaton olo. En jaksanut. Sanoin ääneen että jos en saa apua hyppään sillalta. Niin voimaton olo. Se ettet saa apua ilman lääkitystä on sairasta.
- päivällä kävin kaupassa se meni ihan hyvin mutta kun tulin kotiin olo oli väsynyt.
- päässä rupesi pyörimään lääke asiat. Jos niitä ei ota, ei saa apua. Mä en tiedä mitä helvettiä ihmisen pitäis tehdä tällasella saikulla. Olo on niin kamala ettei tiedä miten päin olis. Teen niinku oon aina tehnyt. Työnnän tän olon vaan jonnekin syvälle ja kaikki on hyvin. Sitten tajuan ettei tollanen oo mitenkään tervettä ja kurkkua puristaa."
Edelleen - puolen vuoden jälkeen - mietin samaa. Mitä helvettiä ihmisen pitäis tällasella saikulla tehdä? Alkuun kerran viikossa, nyttemmin kerran kahdessa viikossa / kerran kuussa, käydään vähän tökittävänä ja lähetetään kotiin.
Edelleenkin piti tehdä asioita jotka tuntuu mukavilta. Tuossa vaiheessa mukavimmilta tuntui yksin oleminen pimeässä vessassa, hengittäminen, peiton alla oleilu ja sikiö-asento. Luulen, että sellaista "mukavaa tekemistä" ei nyt taidettu tarkoittaa.
Tuossa vaiheessa, kun pää jo ihan pikkiriikkisen toimi, alkoi itsetuhoisuus. Ajatusten tasolla. Kävin kävelyllä sateessa pohtimassa sitä kuinka turhaa kaikki on. Kävellessä tutkin missä masennus tuntuu; kurkussa, päässä, silmissä ja sielussa. Mietin kuinka mä pääsen pois siitä olosta. Mietin miksi koko maailman paino oli laitettu minun niskaani.
Muistan käyneeni kaupassa ja tutkineeni ihmisiä. Noikin tossa vaan höyryää omia säälittäviä asioitaan. Tunsin olevani todella kaukana. Tunsin tarkkailevani ihmisiä ulkopuolelta. Kännykkää räpläävä mies nappaa maitopurkin eikä edes huomaa muita ihmisiä. Minä huomasin hänet. Miten kaukana voinkaan olla? Maitopurkit, kännykän räpläykset, huutavat lapset, kauppalistat... Milloin minä erkaannuin tosta kaikesta. Seison maitokaapin edessä näkymättömän ääntä eristävän kuplan sisällä. Olen näkyvä, mutta näkymätön. Miten pitkä matka minulla onkaan.
" ...illemmalla tuli huonot ajatukset ja voimaton olo. En jaksanut. Sanoin ääneen että jos en saa apua hyppään sillalta. Niin voimaton olo. Se ettet saa apua ilman lääkitystä on sairasta.
- päivällä kävin kaupassa se meni ihan hyvin mutta kun tulin kotiin olo oli väsynyt.
- päässä rupesi pyörimään lääke asiat. Jos niitä ei ota, ei saa apua. Mä en tiedä mitä helvettiä ihmisen pitäis tehdä tällasella saikulla. Olo on niin kamala ettei tiedä miten päin olis. Teen niinku oon aina tehnyt. Työnnän tän olon vaan jonnekin syvälle ja kaikki on hyvin. Sitten tajuan ettei tollanen oo mitenkään tervettä ja kurkkua puristaa."
Edelleen - puolen vuoden jälkeen - mietin samaa. Mitä helvettiä ihmisen pitäis tällasella saikulla tehdä? Alkuun kerran viikossa, nyttemmin kerran kahdessa viikossa / kerran kuussa, käydään vähän tökittävänä ja lähetetään kotiin.
Edelleenkin piti tehdä asioita jotka tuntuu mukavilta. Tuossa vaiheessa mukavimmilta tuntui yksin oleminen pimeässä vessassa, hengittäminen, peiton alla oleilu ja sikiö-asento. Luulen, että sellaista "mukavaa tekemistä" ei nyt taidettu tarkoittaa.
Tuossa vaiheessa, kun pää jo ihan pikkiriikkisen toimi, alkoi itsetuhoisuus. Ajatusten tasolla. Kävin kävelyllä sateessa pohtimassa sitä kuinka turhaa kaikki on. Kävellessä tutkin missä masennus tuntuu; kurkussa, päässä, silmissä ja sielussa. Mietin kuinka mä pääsen pois siitä olosta. Mietin miksi koko maailman paino oli laitettu minun niskaani.
Muistan käyneeni kaupassa ja tutkineeni ihmisiä. Noikin tossa vaan höyryää omia säälittäviä asioitaan. Tunsin olevani todella kaukana. Tunsin tarkkailevani ihmisiä ulkopuolelta. Kännykkää räpläävä mies nappaa maitopurkin eikä edes huomaa muita ihmisiä. Minä huomasin hänet. Miten kaukana voinkaan olla? Maitopurkit, kännykän räpläykset, huutavat lapset, kauppalistat... Milloin minä erkaannuin tosta kaikesta. Seison maitokaapin edessä näkymättömän ääntä eristävän kuplan sisällä. Olen näkyvä, mutta näkymätön. Miten pitkä matka minulla onkaan.
maanantai 9. toukokuuta 2016
Osa 2.1
12.12 Lauantai
Päässä pyörii koko ajan kaikenlaisia asioita. Lääkkeet, työt, saikku. Lähinnä alakuloinen olo ja päätä särkee.
Alussa päätä särki ihan jatkuvasti. Väsymystä varmaankin.
Heti ensimmäisestä sairaslomapäivästä lähtien kehoitettiin tekemään asioita, jotka tuntui mukavilta. Kehoitus oli melko absurdi. Mikään ei tuntunut miltään, paitsi paskalta, pahalta tai epämukavalta.
Muistan kun yritin katsoa Hobitin viimeistä osaa. Leffan lopussa oli liikaa tunteita. Surua, luopumista, kuolemaa.. Mun oli pakko siinä vaiheessa mennä värittämään värityskirjaa. Kaikki tunteet oli liikaa. Kaikki oli liikaa. Yritin pakata reppuakin ja purskahdin itkuun, koska kaikki tavarat oli liian kaukana, enkä saanut pakkaamiseen mitään tolkkua. Mikä laitetaan alle ja mikä päälle, mitä olin unohtanut, mitä ylipäätään tarvitsen.
Päässä pyöri jatkuvasti yllämainitut asiat. Välillä ajatuksen juoksu loppui. Sitten se alkoi taas alusta, uudestaan ja uudestaan samat asiat.
Päässä pyörii koko ajan kaikenlaisia asioita. Lääkkeet, työt, saikku. Lähinnä alakuloinen olo ja päätä särkee.
Alussa päätä särki ihan jatkuvasti. Väsymystä varmaankin.
Heti ensimmäisestä sairaslomapäivästä lähtien kehoitettiin tekemään asioita, jotka tuntui mukavilta. Kehoitus oli melko absurdi. Mikään ei tuntunut miltään, paitsi paskalta, pahalta tai epämukavalta.
Muistan kun yritin katsoa Hobitin viimeistä osaa. Leffan lopussa oli liikaa tunteita. Surua, luopumista, kuolemaa.. Mun oli pakko siinä vaiheessa mennä värittämään värityskirjaa. Kaikki tunteet oli liikaa. Kaikki oli liikaa. Yritin pakata reppuakin ja purskahdin itkuun, koska kaikki tavarat oli liian kaukana, enkä saanut pakkaamiseen mitään tolkkua. Mikä laitetaan alle ja mikä päälle, mitä olin unohtanut, mitä ylipäätään tarvitsen.
Päässä pyöri jatkuvasti yllämainitut asiat. Välillä ajatuksen juoksu loppui. Sitten se alkoi taas alusta, uudestaan ja uudestaan samat asiat.
Osa 2
11.12 Perjantai
Klo 9:15
Ahdistaa mennä. Tavallaan ei kiinnosta yhtään. Päätä särkee, kädet tärisee ja vatsaa vääntää. Joululaulu vituttaa ja ärsyttää kun se on se sama joka soi töissä. Pitäis valmistautua mutten pääse ylös. Pakko.
Mulla ei ole mitään muistikuvaa mitä mä olen tehnyt näiden päivien välissä. Todennäköisesti koomannut. Kirjaimellisesti. Kun päässä ei liiku yhtään mitään ei muistakaan mitään. Unohdin että, keitin kahvit. Kun muistin asian ja kaadoin kaffet kuppiin, ekalla hörpyllä kahvi oli kylmää. Muistan katsoneeni kelloa tasan kuuden aikaan, räpsäytin silmiä ja se oli puoli seitsämän.
Perjantaina menin ekan kerran lääkärin vastaanotolle. Muistan istuneeni käytävällä ja laskin pulssia. Koko kroppa nytkähti sydämen lyödessä. Tuntui että kuolen siihen paikkaan. Jännitti ja hävetti. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pitkäjalkainen lääkäri kutsui huoneeseen. Meinasin oksentaa.
Vastaanotolla sain pidettyä itseni kasassa n. 20minuuttia. Muutama kyynelkin siinä tais vierähtää kun yritin saada itsestäni ulos jotain järkevää -paljastamatta kuitenkaan mitään. Kerroin kuinka viimeisen vuoden tai kahden ajan olin ollut enemmän tai vähemmän surumielinen. Joulukuun alusta kiukkuinen ja väsynyt.
Vastaanotolla ensimmäisen kerran ikinä kuulin itsestäni käytettävän sanaa masentunut. Helpotus. Pään sisäisillä asioilla oli nyt nimi. Lääkäri antoi mukaan paksun nivaskan papereita, joissa kerrottiin masennuksesta. "Mitä mieltä olet lääkityksestä?" Ei kiitos tässävaiheessa.
1,5 tunnin juttelun jälkeen olo oli kieltämättä helpottunut. Kaksi viikkoa sairaslomaa ja lähete verikokeisiin. Saikkulapussa luki Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso.
Klo 13:01
Sain imuroitua. Päätä särkee. Olo on helpottunut ja väsynyt. Unohdin että pesukoneessa on asia. Nälkä.
Myöhemmin sinä iltana tuli jumalaton pelkotila. En uskaltanut katsoa peiliin.
Klo 9:15
Ahdistaa mennä. Tavallaan ei kiinnosta yhtään. Päätä särkee, kädet tärisee ja vatsaa vääntää. Joululaulu vituttaa ja ärsyttää kun se on se sama joka soi töissä. Pitäis valmistautua mutten pääse ylös. Pakko.
Mulla ei ole mitään muistikuvaa mitä mä olen tehnyt näiden päivien välissä. Todennäköisesti koomannut. Kirjaimellisesti. Kun päässä ei liiku yhtään mitään ei muistakaan mitään. Unohdin että, keitin kahvit. Kun muistin asian ja kaadoin kaffet kuppiin, ekalla hörpyllä kahvi oli kylmää. Muistan katsoneeni kelloa tasan kuuden aikaan, räpsäytin silmiä ja se oli puoli seitsämän.
Perjantaina menin ekan kerran lääkärin vastaanotolle. Muistan istuneeni käytävällä ja laskin pulssia. Koko kroppa nytkähti sydämen lyödessä. Tuntui että kuolen siihen paikkaan. Jännitti ja hävetti. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pitkäjalkainen lääkäri kutsui huoneeseen. Meinasin oksentaa.
Vastaanotolla sain pidettyä itseni kasassa n. 20minuuttia. Muutama kyynelkin siinä tais vierähtää kun yritin saada itsestäni ulos jotain järkevää -paljastamatta kuitenkaan mitään. Kerroin kuinka viimeisen vuoden tai kahden ajan olin ollut enemmän tai vähemmän surumielinen. Joulukuun alusta kiukkuinen ja väsynyt.
Vastaanotolla ensimmäisen kerran ikinä kuulin itsestäni käytettävän sanaa masentunut. Helpotus. Pään sisäisillä asioilla oli nyt nimi. Lääkäri antoi mukaan paksun nivaskan papereita, joissa kerrottiin masennuksesta. "Mitä mieltä olet lääkityksestä?" Ei kiitos tässävaiheessa.
1,5 tunnin juttelun jälkeen olo oli kieltämättä helpottunut. Kaksi viikkoa sairaslomaa ja lähete verikokeisiin. Saikkulapussa luki Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso.
Klo 13:01
Sain imuroitua. Päätä särkee. Olo on helpottunut ja väsynyt. Unohdin että pesukoneessa on asia. Nälkä.
Myöhemmin sinä iltana tuli jumalaton pelkotila. En uskaltanut katsoa peiliin.
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Osa 1
Joulukuun 8. päivän iltana soitin töihin. "Mä oon kipeenä" sanoin. Sillä hetkellä asiasta tuli totta. Olin uupunut.
Se viikko oli mennyt sumussa. En muistanut kuun alusta yhtään mitään. Muutamaa päivää aiemmin aivot meni off-tilaan. Päässä ei liikkunut yhtikäs mitään. Silmätkään ei nähnyt yhtään mitään. Vitsailinkin että tältä varmaan tuntuu olla valaistunut.
9. 12 aamulla soitin elämäni vaikeimman puhelun. Yritin miettiä mitä sanon. Kävin mielessäni keskustelua läpi. Mitä ihminen voi sanoa? "Tarviin ajan koska en enää jaksa". Keräsin rohkeuteni ja soitin. Puhelu ei tietenkään mennyt niinkun olin ajatellut. Muistan kuinka kylmänhikisenä odottelin että joku vastaa. Muistan kuinka mahassa muljahti kun sanoin tarvitsevani apua.
Sain ajan terveydenhoitajalle samalle päivälle. Muistan kuinka sinne lähteminen oli vaikeaa ja kuinka jouduin vähän juoksemaan, että ehtisin.
Muistan täytelleeni kyselyitä ja sen kuinka kurkkua puristi. " Sua taitaa vähän itkettää" hän sanoi. Omalla tavallaan kyyneleet oli helpotusta, tavallaan pahaa oloa. Masennus bdin täytin yläkanttiin. Pistemäärä 28. Hoitaja varasi ajan lääkärille muutaman päivän päähän. Lääkityksen aloittamista piti miettiä.
Hoitaja kirjoitti saikkulappuun "ahdistus".
Se viikko oli mennyt sumussa. En muistanut kuun alusta yhtään mitään. Muutamaa päivää aiemmin aivot meni off-tilaan. Päässä ei liikkunut yhtikäs mitään. Silmätkään ei nähnyt yhtään mitään. Vitsailinkin että tältä varmaan tuntuu olla valaistunut.
9. 12 aamulla soitin elämäni vaikeimman puhelun. Yritin miettiä mitä sanon. Kävin mielessäni keskustelua läpi. Mitä ihminen voi sanoa? "Tarviin ajan koska en enää jaksa". Keräsin rohkeuteni ja soitin. Puhelu ei tietenkään mennyt niinkun olin ajatellut. Muistan kuinka kylmänhikisenä odottelin että joku vastaa. Muistan kuinka mahassa muljahti kun sanoin tarvitsevani apua.
Sain ajan terveydenhoitajalle samalle päivälle. Muistan kuinka sinne lähteminen oli vaikeaa ja kuinka jouduin vähän juoksemaan, että ehtisin.
Muistan täytelleeni kyselyitä ja sen kuinka kurkkua puristi. " Sua taitaa vähän itkettää" hän sanoi. Omalla tavallaan kyyneleet oli helpotusta, tavallaan pahaa oloa. Masennus bdin täytin yläkanttiin. Pistemäärä 28. Hoitaja varasi ajan lääkärille muutaman päivän päähän. Lääkityksen aloittamista piti miettiä.
Hoitaja kirjoitti saikkulappuun "ahdistus".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)