tiistai 28. kesäkuuta 2016

Osa 6.2

Helmikuussa olin pohjalla. Mörkövihkoon en merkinnyt mitään koko kuukaudessa. Ei kiinnostanut. Olin lähdössä jottenkin kauas pois. En päässyt kuitenkaan ovesta ulos.

Helmikuun 9. päivänä menin ensimmäisen kerran "Psykalle". Olin aiemmin pyytänyt miestä saattamaan minut perille. Eksyimme tietenkin, mutta onneksi en ollut yksin. Olisin varmasti purskahtanut itkuun.
Minut pyydettiin sisään isoon huoneeseen. Paikalla oli lääkäri sekä sairaanhoitaja Jännitti. Ahdisti. Mutta ei kuitenkaan tuntunut siltä, että kuolisin siihen paikkaan. Olin jo aiemmin saanut postissa kotiin täytettäväksi - vanhan tuttuni - masennus Bmi:n, sekä pari muuta kyselyä. Bmistä ropsahti 39 pistettä. Asioista kyseltiin päälisin puolin.
 Mikä olo on, mmh, syötkö, nukutko, mmh jooh, itsetuhoisuutta, mmh, eihän sulla vaan syömishäiriöö oo, mmh, enkä lääkkeet, jooh mmmh.  Puolen tunnin päästä sain lähteä kotiin.

Seuraavan kerrat Psykalle menisin kolmen viikon kuluttua. Kotiläksynä sain elämänviivan tekemisen.

En tiedä mitä oikein odotin. Ehkä jotain ihme parannusta. Odotin vähintään "oman" lääkärin kaltaista rauhallisuutta ja keskustelunomaista ilmapiiriä. Kuvittelin saavani mukaan tietoa. Sain tyhjän olon. Kannattiko tätäkin nyt niin paljon odottaa? "Oman" lääkärin vastaanotolla olin (ja olen edelleen) noin 45 -60 minuuttia.

Olisin kaivannut jotain paikkaa minne mennä kun tuntuu ettei minnekään voi mennä. Olisin kaivannut tietoa minne voin miehen ilmoittaa. Edelleen ihmettelen sitä, miksei masennukseen sairastunseiden henkilöiden perheille - ennenkaikkea puolisoille - ole oikeastaan mitään paikkaa jossa avautua.

Miehen kanssa on tullut keskusteltua muutaman kerran tästä. Mitä tunteita hän saa tuntea? Onko okei, että hän ei jaksa? Missä on se paikka, jossa hän saa olla väsynyt minuun? Kenelle hän saa turvallisesti sanoa, että masentuneet ihmiset ovat ärsyttäviä? Keneltä hän saa apua?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti