14.12
" ...illemmalla tuli huonot ajatukset ja voimaton olo. En jaksanut. Sanoin ääneen että jos en saa apua hyppään sillalta. Niin voimaton olo. Se ettet saa apua ilman lääkitystä on sairasta.
- päivällä kävin kaupassa se meni ihan hyvin mutta kun tulin kotiin olo oli väsynyt.
- päässä rupesi pyörimään lääke asiat. Jos niitä ei ota, ei saa apua. Mä en tiedä mitä helvettiä ihmisen pitäis tehdä tällasella saikulla. Olo on niin kamala ettei tiedä miten päin olis. Teen niinku oon aina tehnyt. Työnnän tän olon vaan jonnekin syvälle ja kaikki on hyvin. Sitten tajuan ettei tollanen oo mitenkään tervettä ja kurkkua puristaa."
Edelleen - puolen vuoden jälkeen - mietin samaa. Mitä helvettiä ihmisen pitäis tällasella saikulla tehdä? Alkuun kerran viikossa, nyttemmin kerran kahdessa viikossa / kerran kuussa, käydään vähän tökittävänä ja lähetetään kotiin.
Edelleenkin piti tehdä asioita jotka tuntuu mukavilta. Tuossa vaiheessa mukavimmilta tuntui yksin oleminen pimeässä vessassa, hengittäminen, peiton alla oleilu ja sikiö-asento. Luulen, että sellaista "mukavaa tekemistä" ei nyt taidettu tarkoittaa.
Tuossa vaiheessa, kun pää jo ihan pikkiriikkisen toimi, alkoi itsetuhoisuus. Ajatusten tasolla. Kävin kävelyllä sateessa pohtimassa sitä kuinka turhaa kaikki on. Kävellessä tutkin missä masennus tuntuu; kurkussa, päässä, silmissä ja sielussa. Mietin kuinka mä pääsen pois siitä olosta. Mietin miksi koko maailman paino oli laitettu minun niskaani.
Muistan käyneeni kaupassa ja tutkineeni ihmisiä. Noikin tossa vaan höyryää omia säälittäviä asioitaan. Tunsin olevani todella kaukana. Tunsin tarkkailevani ihmisiä ulkopuolelta. Kännykkää räpläävä mies nappaa maitopurkin eikä edes huomaa muita ihmisiä. Minä huomasin hänet. Miten kaukana voinkaan olla? Maitopurkit, kännykän räpläykset, huutavat lapset, kauppalistat... Milloin minä erkaannuin tosta kaikesta. Seison maitokaapin edessä näkymättömän ääntä eristävän kuplan sisällä. Olen näkyvä, mutta näkymätön. Miten pitkä matka minulla onkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti