Joulukuun 8. päivän iltana soitin töihin. "Mä oon kipeenä" sanoin. Sillä hetkellä asiasta tuli totta. Olin uupunut.
Se viikko oli mennyt sumussa. En muistanut kuun alusta yhtään mitään. Muutamaa päivää aiemmin aivot meni off-tilaan. Päässä ei liikkunut yhtikäs mitään. Silmätkään ei nähnyt yhtään mitään. Vitsailinkin että tältä varmaan tuntuu olla valaistunut.
9. 12 aamulla soitin elämäni vaikeimman puhelun. Yritin miettiä mitä sanon. Kävin mielessäni keskustelua läpi. Mitä ihminen voi sanoa? "Tarviin ajan koska en enää jaksa". Keräsin rohkeuteni ja soitin. Puhelu ei tietenkään mennyt niinkun olin ajatellut. Muistan kuinka kylmänhikisenä odottelin että joku vastaa. Muistan kuinka mahassa muljahti kun sanoin tarvitsevani apua.
Sain ajan terveydenhoitajalle samalle päivälle. Muistan kuinka sinne lähteminen oli vaikeaa ja kuinka jouduin vähän juoksemaan, että ehtisin.
Muistan täytelleeni kyselyitä ja sen kuinka kurkkua puristi. " Sua taitaa vähän itkettää" hän sanoi. Omalla tavallaan kyyneleet oli helpotusta, tavallaan pahaa oloa. Masennus bdin täytin yläkanttiin. Pistemäärä 28. Hoitaja varasi ajan lääkärille muutaman päivän päähän. Lääkityksen aloittamista piti miettiä.
Hoitaja kirjoitti saikkulappuun "ahdistus".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti