Heti ensimmäisestä sairaslomapäivästä minulle oli selvää että, kukaan ei koskaan ikinä saa tietää mikä minulla on. En aikonut kertoa tästä kenellekään. Hävetti. Sairasloman alkupäivistä lähtien minulla oli miehen lisäksi kolme ihmistä, jotka tiestivät asioiden oikean laidan. Toisen lääkärikäynnin jälkeen mukaan tuli kaksi muuta tietäjää. Kolme perheenjäsentä ja kaksi muuta.
Vanhemmille en tule koskaan ikinä kertomaan, ajattelin.
Näillä spekseillä ajatus perhe-joulusta hirvitti. Harkitsin jopa että, jätän menemättä. Tällöin minulta olisi ihan varmasti kysytty miksen osallistu. Lisäksi joulu yksin tuntui mahdottoman kamalalta ajatukselta.
Aatto tuli. 24.12 oli yksi hirveimmistä päivistä. Muistan kuinka sydän hakkasi hulluna, kun odotin kyyditsijää. Paikan päällä yritin esittää kaiken olevan hyvin. Aterian jälkimainingeissa minulta kysyttiin miten voin. Kurkkua puristi, sain kuitenkin jonkun inahduksen, "ei hyvin. Äänet ahdistaa. Liike ahdistaa. Pitää esittää etää on kauheen mukavaa ja kivaa". Ahdistuneelta kuulemma näytinkin. Päätin että, en enää esitä. Kysykööt jos kiinnostaa.
Kukaan ei kysynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti